E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
y. m. humoreskeja
Kirj.
Suomensi Toimi Juuti
Romelius'en Kirjakaupan kustantama Porissa, 1907.
Lounas-Osuuskunta i.l. kirjapainossa Porissa 1907.
Kuolonsinetti.
Taivasko vai helvetti?
Kullankaivaja kertoo.
Kivettynyt mies.
Mitä on olla sanomalehtimiehenä Tennesseessä.
Ihmissyöjä.
Vilustumista vastaan.
Siivoojattaret.
Parturit.
[Tämä kertomus puhuu siitä liikuttavasta kohtauksesta, jostamainitaan Carlyles'n teoksessa "Letters and Speeches of OliverCromwell." — M.T.]
Se tapahtui Oliver Cromwellin aikana. Eversti Mayfair oli nuorinarvoisistaan upseereista tasavallan armeijassa, sillä hän oliainoastaan 30-vuotias. Mutta niin nuori kuin olikin, oli hänvanha taisteluissa ahavoittunut ja tummentunut sotilas, sillä hänoli alkanut sotilaselämänsä seitsemäntoista vuoden vanhana; olitaistellut monissa tappeluissa ja niin askel askeleelta sotilaallisenurhoollisuutensa vuoksi voittanut korkean virka-asemansa ja saanutosakseen ihmisten arvonannon. Mutta nyt oli hän hyvin alakuloinen;muuan varjo oli pimentänyt hänen valoisan uransa.
Oli talvi-ilta, ulkona myrskysi ja oli pimeä, sisällä vallitsialakuloinen äänettömyys, sillä eversti ja hänen nuori vaimonsaolivat keskustelleet surustaan, lukeneet iltalukunsa ja rukoilleetiltarukouksensa, eikä ollut enää mitään muuta tekemistä kuin istuakäsikkäin ja tuijottaa leimuavaan tuleen ja ajatella ja — odottaa.Heidän ei tarvitsisi odottaa kauan, sen he tiesivät, ja vaimoapöyristytti se ajatus.
Heillä oli pikku tyttö — Abby, seitsenvuotias, heidän epäjumalansa.
Hän tulisi pian hakemaan hyväyö-suuteloaan, ja eversti sanoi:
— Kuivaa kyyneleesi ja näyttäkäämme iloisilta hänen tähtensä. Meidäntäytyy silmänräpäykseksi unohtaa se mitä tulee tapahtumaan.
— Kyllä, sen kyllä teen. Suljen kyyneleet sydämeeni, joka onpakahtumaisillaan.
— Ja meidän on alistuttava siihen kohtaloon, joka on osaksemmetullut, ja kestettävä se kärsivällisesti, hyvin tietäen, ettämitä Hän tekee, sen tekee Hän oikeudenmukaisesti ja hyvässätarkoituksessa…
— Ja me sanomme: tapahtukoon Sinun tahtosi. Niin, minä voin sensanoa koko ymmärrykselläni, koko sielullani — toivon voivani sanoasen myöskin sydämelläni. Voi, jos sen voisin. Jos tämä armas käsi,jota nyt puserran ja suutelen viimeistä kertaa…
— Hiljaa, rakkaani! Hän tulee!
Yöpukuun puettu kiharainen pikku olento tuli ovesta ja juoksi isänsäluo ja painautui hänen rintaansa vasten, ja isä suuteli häntätulisesti kerran, kaksi, kolme. — Ei, isä, noin et saa suudellaminua; sinä satutat hiuksiani.
— Voi, minä olen niin pahoillani, kovin pahoillani, annatko minulleanteeksi rakkaani?
— Kyllä, luonnollisesti, isä. Mutta oletko pahoillasi? Etkö oleolevinasi, vai oletko tosiaankin oikein kovin pahoillasi?
— Kyllä, sen voit nähdä itsekin, Abby, — ja hän peitti kasvonsakäsillään ja oli nyyhkyttävinään. Lapsi sai ankarat omantunnon tuskathuomatessaan, minkä surullisen tilan hän oli saanut aikaan, ja hänalkoi itse itkeä ja puristella hänen käsiään ja puhella:
— Isä, ole nyt kiltti ja älä itke; ei Abby sitä tarkot