Produced by Juha Kiuru
(Huckleberry Finn'in jatko)
Kirj.
Suomentanut Tyko Hagman
Otava, Helsinki, 1909.
Luuleeko kukaan ihminen, että Tom Sawyer oli saanut tarpeeksensakaikista noista seikkailuista? Minä meinaan kaikista niistä, kun meilläoli joella ja joen varsilla silloin, kun me pelastettiin Jim neekeri jakun Tommia ammuttiin sääreen. Eikös mitä, niistäkös olis' hän saanutkyllikseen! Ne vain kiihotit häntä lisään. S'oli ainoa seuraus niistä.Katsokaas, kun me kolme tultiin takasin komeudella ja komervenkillä,niin sanoakseni, ja koko kylä otti meitä vastaan oikein tommosellasoihtukululla ja prameilla puheilla ja jokainen sorkka kumarsi ja huusija muutamat olit päissäänkin ilosta ja ihastuksesta, niin sekös tekimeistä oikein urhoot ja sankarit, ja s'oli jotakin, jota Tom Sawyerkoko elinaikanaan oli toivonut.
Yhden aikaa näytti siltä, kuin olis hän saanut tarpeeksensa. Kaikkihäärivät hänen takiansa, ja hän keikkas nokka ilmassa ja pasteerailipitkin kaupunkia ikäänkuin s'olis ollut hänen omaansa. Muutamat sanoithäntä maailman matkustajaks, ja sekös vasta tekikin hänet ylpeäks japöyhkeäks! Nähkääs, hän katsoi minua ja Jimiä ikäänkuin halveksimallasentähden, että me oltiin reissattu jokea alaspäin lautalla ja tultutakasin höyrylaivassa, mutta Tom oli kulkenut masinassa alas ja ylös.Pojat olit tietysti hirveän kateissaan mulle ja Jimille, mutta valmiitryömimään rapakossa Tommin edessä.
Niin no, en oikein tiedä; hän olis kukaties ollut hyvinkin tytyväinen,jos ei olis ollut ukko Nat Parsonsia, joka oli postimestari japeevelin pitkä roikale ja hyväluontonen ja tyhmä; ja pääkin rupeshältä paistamaan, sillä hän oli jo vanha, ja kieli kävi hänen suussaankuin vanhan harakan. Kolme kymmentä vuotta umpeensa oli hän ollutainoana miehenä koko kylässä, joll' oli ollut mainetta — minä meinaanmatkustajan mainetta — ja tietysti hän oli kauhean ylpeä siitä, jaolipa laskettu, että ukko noina kolmena kymmenenä vuotena oli pakissutmatkastaan toista miljoonaa kertaa ja joka kerta ollut ihastunutreissuun; ja ykskaks tulee siinä lennähtäen poika nulikka tuskinviidentoista vuoden iällä, joka panee kaikki ihmiset ihmettelemäänja töllistelemään häntä hänen retkistään. Sehän tietysti paniukko paralle mahan puserruksia. Se oikein iletti häntä kuulla Tominpakinoivan ja ihmisten sanovan: "Herranen aika!" "Teitkö sen?" "No,eipä nyt hullumpaa!" ja tolla viisin. Mutta hän ei saattanut luikuasiitä pois, oli aivan kuin kärpänen, jonka takajalat on tarttunutsiirappiin. Ja aina kun Tom tuli johonkin välipaikkaan jutuissaan,tahtoi tuo vanha koni parka pistää sekaan jotakin hänen reissuistaanja pitää pitkiä puheita niistä; mutta n'olit ikäloppuja eikä kukaanniistä piitannut, ja s'oli surullista kyllä. Ja sitten Tom alkoi taaskuten toisesta päästä ja ukko vuoroonsa taas toisesta — ja niinpoispäin koko tunnin ajan ja enemmänkin, ja kumpikin koki saada toisenhikoilemaan hiiteen.
Katsokaas, Parsonsin laita oli tällä viisin. Kun hän ensinnä tulipostimestariks ja oli tuore ammatissaan, niin tuleepi kirje postissajollekin, jota hän ei tuntenut; ei ollut yhtään semmosta elävää kokokylässä. No, hän ei tietänyt mitä hän tekis, ja kirje oli siellävenymässä viikkokausia postipöntössä, ja lopuks rupes kylmä hikivalumaan pitkin hänen selkäpiitään. Siitä — nimittäin kirjeestä — eiollut maksettu postirahaa, ja sekös toi hälle uutta huolta. Ei ollutmitään kuria noiden kymmenen centin kiristämiseen, ja hän pelkäs että