E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Ilmari Kianto
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1909.
1
Mikä ääretön hiljaisuus vallitsikaan erämaassa! Koko luonto ikäänkuinpidätti hengitystään odottaessaan hetkeä, jona taivas suvaitsisipeittää sen alastomana värisevän ruumiin lumen pehmoisiin untuviin.Yöt-päivät oli roudan herra kopristellut maaemon rintoja, tunkeutunutyhä syvemmälle sydämyksiä kohti, jäädyttänyt sykkivät suonet jasulina läikehtivät nesteet. Kivikoviksi jähmettyneet olivat äskenvielä vetelinä hyllyneet suot sekä rimmet, ja tuonoin tuulessakarehtivat korpilammet tuijottivat nyt kylmänloistavina kunikäärmeensilmät. Satavuotisten petäjävanhusten paljaat käsivarretolivat nekin kangistuneet, ja ainoastaan korkeimpien kuustennaavaiset parrat häilähtelivät ilmavirtojen virissä.
Kaikki oli kohvettunutta; sammal ja jäkälä lepäsivät äänettömässäkaihon syleilyssä myöhäsyksyn viimeisenä päivänä.
Näytti kuin korven kaikki eläimetkin tänä päivänä olisivat aristuneetliikkumaan, luonnollisia tehtäviään toimittamaan. Raskaat maalinnutolivat paenneet likemmäksi ihmisten asuma-aloja, vesilinnut jalaululintuset olivat matkustaneet kauas etelään, laihalauluiset,talveen tuomitut pikkulinnut lymyilivät suruisina puiden pimennoissa;harakka ei uskaltanut ääneen nauraa, tikka ei takoa, kuuskelainenei kujeilla. Ketut loikoivat luolissaan ikäänkuin rokulia pitäen,jänikset kyyköttivät peloissaan sakeimmissa näreiköissä kauhistuneinaajatellen mahdollisuutta että joku järkevä olento voisi nähdäheidän valkoisina paistavat takapuolensa… Kärpät kurkistelivatkiviröykkiöistään, mutta eivät hirvinneet ryöstöretkilleen. Tänäankaran aavistuksen päivänä ei vikkelä metsähiirikään rohjennutlähteä liikkeelle puunjuuren alta; se kuunteli vain, kuinkakaikki sen ympärillä pysyttelivät hiljaa, ja se muisteli, kuinkasisiliskot ja sammakot jo aikaa sitten olivat sille toivottaneethyvää yötä painautuessaan nukkumaan louhikoiden ja lahokantojensyvimpiin sokkeloihin. Ja se ymmärsi, ettei hilpeä oravakaan tänäpäivänä askaroinut ulkotöissään, vaan, kuten aavistaa sopi, torkkuihuolellisesti tilkityssä yliskamarissaan, kävyn kerkkä suussa…
Tosiaankin — pyhänkammottava oli erämainen hiljaisuus.
Mutta äkkiä, silloin kun vähin aavisti, vihlaisi ilmaa outo ääni,niin läpitunkeva, että kaikki ne pienet luomakunnan jäsenet, jotkamakasivat tainnoksissa maan povessa, vaistomaisesti vavahtivat, jakuusen rosossa uinuva pöllö oli vähällä pudota maahan, ja puronkaltaalla vahtiva saukko tyrmistyneenä sukelsi jään alle. Kokoluomakunta oli kaksinkertaisesti kauhistuksissaan. Se ääni kantautuineljänneksien päähän kaikille ilmansuunnille, mutta heti senjälkeenseurasi ryskettä, ikäänkuin kokonaisia kantoja olisi kiskaistuylös maan rehkosta, tai joku puu romahtanut alas kankaalle. Kuuluikummallista murinaa, ähkäilevää huohotusta ja routaisen maankamarankuminaa, kun raskas olento astahteli salolla.
Karhu, metsänkuningas se oli.
Jo viikkokauden se oli samonnut läpi korpien hiljakseen palaillenkesäisiltä laitumiltaan ja suunnaten kulkunsa itäpohjoista kohti.
Luonnon kaameahko hiljaisuus oli kiukustuttanut petoa. Se oli kaitahtonut osoittaa mieltään kuulemalla oman äänensä kajahduksenkaukaisista vaaroista ja tuntemalla oman jättiläisvoiman jäsenissään.Vielä pari korvapuustia puunpökkelöille — ja se rauhoittui, kiipesipeuranjäkäläiselle harjanteelle ja pysähtyi tarkastamaan ympäristöään.
Salovaltakunnan kunnioitettava majesteetti — siinä