E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia
Suomen Kirjailijaliiton julkaisu
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1916.
Juhani Aho: Hiukkanen Kalevalan runollisuudesta
Selma Anttila: Kirjailijataipaleeltani
Kaarlo Atra: Ensi alkeeni kirjallisella alalla
Minna Canth: Kuinka meistä tuli kirjailijoita
Rafael Engelberg: Ensi yritykset
Hilja Haahti: Pari muistelmaa
Iivo Härkönen: Kuinka jouduin kynänkäytön alalle
Santeri Ivalo: Kuinka ja koska alotin
Valter Juva: Eräs arkkiveisujuttu
K. A. Järvi: Mitenkä minä aloin "kirjoitella"
Aino Kallas: Kuinka alotin virolaisaiheisena kirjailijana
Ilmari Kianto: "Soutajan laulujen" aikoina
R. Kiljander: Ensi yritykseni
Juhana Kokko: "Kölliskön" syntymisen syyt
Aarni Kouta: Alotteeni ja ensi alkuni
Helmi Krohn: Miten jouduin elämäkerralliselle alalle
Larin Kyösti: Nuoruuden muistoja
Eino Leino: Muistojen kaupungit
Ester Linnankoski: Muuan Linnankosken nuoruudenruno
Johannes Linnankoski: Alkusäkeet
Heikki Meriläinen: Nuoruuteni muistoja
L. Onerva: Pari lehteä muistojen kirjasta
Olli Vuorinen: Ensi yritykseni
Theodolinda Yrjö-Koskinen: Miten tulin kirjailijaksi
Luotettavimmat todistuskappaleet siitä, kuinka me kukin alotimme ja millaisia olivat ensi askeleemme kirjallisella taipaleellamme, eivät luullakseni ole kirjailijain omat muistelmat, vaan ehkä enemmänkin näytteet hänen kirjailemisensa ensi tuloksista. Sellaisia kai olisi jokaisella vanhoissa kätköissään. Muutamia niitä löysin minäkin tuonoin eräältä vanhalta ullakolta, niiden joukossa erään ainekirjoitusvihkon jonkun lyseon ylemmän luokan ajalta. Tuossa vihkossa on muun muassa eräs n.s. "vapaa" aine, joka sellaisenaan julaistuna ehkä antanee jonkunlaisen käsityksen kyhääjänsä senaikuisista kirjallisista ihanteista ja hänen tyylistään, jotka senjälkeen oikeastaan tuskin ovat paljoakaan muuttuneet. Kirjailijaliiton julkaisun hyvää tarkoitusta edistääkseni pyydän paremman puutteessa jättää sen arv. Toimituksen käytettäväksi.
Runollisuudella, niinkuin ylipään kirjallisuudella, onvelvollisuutena yksinkertaisimmilla esimerkeillä elämästä jaluonnosta näyttää niiden loisto- ja varjopuolia. Se on silloin,kuten matematikikin, puhtainta ja sanommepa ylevintä, kun voiosoittaa suurimpia poikkeamattomia totuuksia kaikkein vähäisimmilläja jokapäiväisimmillä keinoilla. Silloin se kohtaa kaiun jokaisenrinnassa, kun koskettaa aivan likeisimpiä ja tutuimpia kieliäelämämme soittokoneessa. Jos se poikkeaa tältä uralta ja joko yleneeOlympoon muka jumalallista kanteletta soittamaan taikka muuten meneeteeskentelyyn, tuntuu se meistä vieraalta. Se ei enää viehätä eikämiellytä meitä, me emme voi seurata sen ääntä todellisuudessa jajoskus vain voimme hämärän kuvitusvoiman avulla saada siitä jotakinkuvaa eteemme. Näin ollen on jo runollisuus menettänyt lukijallekaiken arvonsa, se jääpi unohduksiin ja kuolee kuin äitinsä rinnoiltatemmattu imevä lapsi. Tämmöiseen ilmassa häälyvään tilaan onrunollisuus useinkin noussut, ja onpa välistä voinut ajaksi huikaistalukijoitaan, mutta esteetillisemmästi sivistyneiden arvosteluase ei ole koskaan voinut kestää, se on itse siitä huiennut. —