Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Akseli Järnefelt
Helsingissä 1899,
Kustannusosakeyhtiö Otava.
Kuopiossa,
Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino.
Matkustelin ulkomailla silloin, kun tutustuin Tauno Tavastiin.
Levoton luontoni oli ajanut minut liikkeelle ja karkoittanutkotimaastani sekä kiidätti sitte ympäri Euroopan, kaupungistakaupunkiin. Vanhempani olivat kuolleet, ja omakseni oli jäänyt hyväperintö. Tempasipa kuolema minulta elämäni unelmankin, nuoruudenrakkauteni esineen. Tuolla rakkaalla haudalla myös iloni hautasin. Niinjätin virkaurani ja keski-ikäisenä miehenä, elämän toiveissa murtuneenakoetin oudoissa oloissa kaihoani tyrehyttää.
Juuri kun luulin jossakin päässeeni taas tuntemaan nautintoa elämästä,pakotti ikävä muuttamaan toisiin oloihin, ja se tätä leikkiä kujeilikanssani lakkaamatta. Niin olin kulkenut Eurooppaa ristiin rastiinviihtymättä kauvempaa yksillä tienoin.
Välistä kiertyi muistoni maille kotiseutu, lapsuuteni aikaisemmatelenteet, ne ajat, jolloin ei vielä mikään tuska rintaani repinyt,jolloin kotipellon pientareita muiden yhdenikäisten kanssapiehtaroitiin. Oi hauskat lapsuuden ajat! Mutta sen kipeämpi oli niidensurullinen loppu. Siksipä kun muistot yksinäisyydessä pyrkivät esille,ne levottomuutta lisäsivät. Silloin oli sydämmeni särkyä enkämatkoillani lohdutusta löytänyt. Kumminkin ajatukseni kantautuivatniihin vallattomasti eikä minulla ollut kykyä niitä karkoittaa pois.Pikemminkin, kun tapasin jotakin kotimaan oloja muistuttavaa, takerruinsiihen kiinni, en tiedä minkä voiman valtaamana.
Sellaisessa ristiriitaisessa mielentilassa istuin taas muutamana iltanarautatievaunussa matkan teossa, kuten tavallista.
Oudon kaupungin olin jälelleni jättänyt, ja tuntemattomia seutujakuletti kiivas kyyti. Hämärä antoi vauhtia tuskallisille tunteille.Vaikka pitkällinen matkusteleminen ja vieraissa viivyntä oli kokenuttunteita turruttaa, niin sittenkin kolkkous rinnassa kojotti.
Koetin ponnistaa ajatuksiani oleviin oloihin ja joutaviinjokapäiväisyyksiin. Mittasin seinän korkeutta ja katselin savunhulmuamista ikkunan takana. Jos seutu, jota kulettiin, olisi ollutvaihtelevampaa, ehkä se olisi karkoittanut mustat mietteet. Mutta yhtäja samaa yksitoikkoisuutta! Ikävä alanko pakeni toisen yhtä ikäväntieltä. Toivoinpa, että olisi ollut kupeella kumpaisellakin juhlallistakuusikkoa, lehteviä vaaroja tai siintäviä vesiä, olisihan se tokitoista ollut. Mutta niitä ajatellessakin kotimaan muistot vaanjuoksuttivat mielen synkempiin sokkeloihin, ja kipeämmin kaihottivat.Ajattelin, että onni olisi, jos ihminen toisinaan voisi tylsittyäkokonaan, tai pitää siian surutonta mieltä, aallon ahvenen onttoaajatusta.
Väsyttyäni miellyttämättömiin maisemiin silmäilin matkustajia samassavaunuosastossa. Useimmat istuivat totisina ja äänettöminä. Matka näkyiikävästyttävän, hiiren hiljaisuus harmittavan. Muudan äiti pajattiensin pikku poikansa kanssa, vaan sitte pienokainenkin painautuinukkumaan. Tuskallinen mielentila ilmeni kaikissa.
Erittäinkin erään, siinä aivan vastapäätäni istuvan herrasmiehenkärsivällisyys näkyi kerrassaan loppuneen. Hän ummisteli silmiään jataas hiukan raotteli, koki heittäytyä hervottomana selustinta vastaan,vaan ei niinkään näyttänyt hyvä olevan. Kohenteli jalkojaan javuorotellen ristitti niitä, vaan levottomuus lisääntyi. Hänenkäytöksensä herätti pian yleistä huomiota ja jotkut huvia etsientarkastelivat hänen ähkyröimistään.
...