Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Helsingissä,Vihtori Kosonen, kustantaja,1908.
"Voi teitä, te Phariseukset! jotka rakastatte ylimmäisiä istuimia synagogissa ja tervehdyksiä turulla. Voi teitä, te kirjanoppineet ja Phariseukset, te ulkokullatut, sillä te olette niinkuin peitetyt haudat, joiden päällä ihmiset tietämättä käyvät!"
Kaukana kolkossa korpimaassa, itkettävän-ikävien, soiluvien soidenja pikkuvaltavien, mustansinertävien ylänteiden karkeissa helmoissanukkuu ammoisista ajoin Kurjalan avara pitäjä, Suomen surunkuuluisakorvenkukka.
Ei kuulu sinne suurmailman edistyshumina, ei särje siellä konsanaankorvia valtion rautaisten syöttiläsorhien kimakka hirnunta, eikiljahtele sen syvillä vesillä yhtiöiden höyrylaiva, eikä senharvalukuisilla keskitekoisilla maanteillä liioin ritaja edeskärrynpyörä. Ryteikkö korpi siellä vain ikuista huminaansa veisaaja suurten selkosten pienillä lehmänpoluilla viheltelee metsännelijalkainen kuningas — karhu, jota vanha kansa ikäänkuinihmeitätekevää jumalaa pelkää ja aivankuin pahaa henkeä palvelee,rohkenematta petoa oikealla nimellään nimittää. Mustat aallot senlukuisilla järvillä murisevat yksitotisia joikujaan, joissa ikäänkuinkohajaa hämäriä tarinoita kalastajalappalaisten kaukaisilta ajoilta,mutta joskus tätä vesien yksitoikkoisuutta vilkastuttaa tavattomanpitkän venheen harvatahtinen aironloiske ja tervajätkän synkeä kirousvastatuulta kiskoessaan peninkulmaisilla taipaleilla. Karirikkaiden,orjantappura-rantaisten koskien ikuinen pauhu suopi sekin vainraskasta mielenvaihtelua sille, joka Kurjalan pitkiä jokia myötenalas jonnekkin matkustelee. Samankaltaisen melankoolisen vaihdenäyntarjoovat metsien vaeltajalle erämaan sadat pienet lammet, jotka kunisuuret, mustankiiluvat aaveensilmät tuijottavat ruostekeltaistenrämeiden keskessä ja joiden rautapohjainen syvyys upottaa jokaisen,sekä onkimiehen että laidunelukan, joka kesänhelteessä niihinkaahlailemaan uskaltaa.
Suven ihmevaloisa seutu! talven säkkipimeä maa!
Mutta harvoin täällä kesän valovuorokausinakaan aurinko armahtaenpaistaa, vaan lyijynraskaat pilvet alati vyöryvät taivaan harmaillaholvikaarilla ja pursuttavat maille lakkaamatonta sadetta, jokavuodestavuoteen synkistää korvenraatajain mieltä. Jos jolloinpaistaakin kuumasti Jumalan kirkas päivyt, niin ukkosenkuuron edellävain noin paistaa — ja kohta taas kaikki peittyy vesikkotuuleen jamärkyyteen.
Talvi siinä seudussa on pitkä ja tuiskuinen, ja pimeät puhteetpärevalkean ja huonostivalaisevien saunatuijujen himmeässähohteessa sydäntävihlaisevasti ikävät, uneliaat ja ikäänkuinlaiskuuteen vajottavat, mutta tälle talvielämälle antavat ehkäjonkunverran eloisuutta markkinoilta palaavien hevosukkojenkarjahdukset tulipalopakkasessa sekä poromiehet, jotka peuroillansaja pulkillansa ajaa karahuttelevat hiljaisten lumivaarojen väliä,lakkaamatta hihkuen sarvekkaille ajokkailleen, jotka omaksihauskuudekseen parhailleen juonittelevat paiskaten ajajansa milloinpahki petäjänkylkeen, milloin lennättäen hänet terveydeksi talojenveräjänpielten seipäisiin.
Kevätkin siellä usein on kalsea, epätoivoinen, lupaamaton, jajärvenjäät usein sulavat vasta kesäkuun tultua, ja muistavatpa vanhatihmiset vielä senkin kevään, jolloin juhannuskirkolle rahvas saapuipitkin hevosenkantavia järvenjäitä. Nuorille miehille siellä kevätsentään on ihan