Historiallinen kertomus
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1922.
Kultarannan emäntä.
Etelään.
Valoa.
Pimeyttä.
Luostarissa.
Apotti on matkalla.
Vuorella.
Äiti ja tytär.
Kaskesmaalla.
Hämeessä.
Syksyinen ilta.
Sampsa.
Salolle, salolle.
Kotona.
Toinen syksy.
Metsänkävijä.
Karvetin Voima.
Ilma.
Kevät keskellä syksyä.
Pyhässä lehdossa.
Vuonna 1000.
Kultarannan emäntä.
Aamuaurinko kultasi selät ja salmet, saarien rannat ja keväisen metsän.Siinä lahdelman rannalla, riippakoivun alla seisoi Kultarannan emäntä,ennen nuoruudessaan maankuulu Impi. Hänen olennossaan oli vieläkinjotain pehmeätä, kaunista, vaikka aika olikin taivuttanut hiukankumaraan hänen solakan vartalonsa ja sirotellut lunta tummaan tukkaan.Nuo tavallisesti niin lempeät kasvot kuvastivat nyt tuskaa, sanomatontatuskaa. Oi, tuonne niemen taa katosi suuri kauppapursi, joka vei poishänen vanhimman poikansa, hänen rakkaan Helkkynsä. Kunnekka joutuneematkallaan poika, kurjuutta kärsivi, kylmä on maailma kulkijalle. Seon isän perintöä, tuo pojan kulkemishalu. Minkäs poika sille mahtaa,että on soittajaksi syntynyt. Noin kierteli ennen hänen isänsäKulkija-Helkky. Vielä senkin jälkeen, kun hän oli tullut Kultarannanisännäksi, otti tuo kulkemishalu hänet valtoihinsa. Ja hän, Impi, oliensin alussa ollut sanomattoman levoton sentakia. Mutta sitten häntyyntyi aivan, sillä hän tiesi aina, miten tuo kulkemishalu päättyi.Näin kävi kaikki: Kulkija-Helkky istui hetken synkkänä lavitsanreunalla. Sitten hän painoi lakin päähänsä ja lähti lehdon läpirannalle. Siellä hän nousi veneeseen, mutta ennenkuin kokka koskettitoista rantaa, käänsi hän äkkiä veneen, souti takaisin ja riensijuoksujalkaa kotiin. Täällä hän toimitti tuhannesti Impille: "Minä enlähde koskaan sinun luotasi, en koskaan!" — Eikä hän lähtenytkään. Jamiten onnellisia olivatkaan ne kuusitoista vuotta, jotka he yhdessäviettivät Kultarannassa! Sitten tuli Helkyn äkillinen sairaus jakuolema. Oi sitä aikaa ja niitä tuskia! Silloin sai Impi valkeitahiuksia muutamassa vuorokaudessa. — Niin, niin, siitä on nyt tasankymmenen talvea, kun Kulkija-Helkky kuoli. Miten raskasta olikaan ensinalussa, tuntui, ettei jaksanut elää. Mutta sitten aika alkoi mennä, kunsen täytyi mennä. Ja olihan hänellä toki lapsensa, nuo rakkaat neljä.Tämä vanhin Helkky 15-vuotias silloin — oli jo isän eläessä tehnytlyhyitä matkoja harppuineen. Isän kuoltua hän istuskeli kalmistonkuusien alla keväiset illat ja lähti sitten ensimäiselle pitkällematkalleen. Ja niitä matkoja on sitten riittänyt — välillä tosinkotonakin. Mutta juuri kun uskalsi toivoa, ettei hän enään lähtisikään,silloin hän tavallisesti lähti. Niin nytkin! Ja äiti huokasi syvään.
Kuinka toisenlainen olikaan hänen toinen poikansa Sampsa, kuin ilmettyukko Luonto, Impin isä! Joka liike, joka askel kuin Luonnon. Isänkuollessa oli tuo 14-vuotias äkkiä miehistynyt, ottanut talon hoidonkäsiinsä kuin isäntä ikään. Miten äiti olisikaan tullut toimeen ilmanSampsaa! Ja nyt kymmenen vuoden kuluttua ei tuo poika hoida yksinKultarantaa, koko Suomen huolet ovat hänen harteillaan. Sampsa on mies,sen tietävät kaikki. Ja sittenkin — miten paljon lähempänä äidinsydäntä oli Helkky, soittaja, surunlapsi! Oi, rakastaa häntä täytyi,rakastaa! Ja tuonne hän katosi kaupin laivassa ulapan taa — tulleekotakaisin milloinkaan? Kyynelvuo kostutti äidin poskia.
Koiv