Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Historiallinen romaani
Kirj.
WSOY, Porvoo, 1911.
I. Karsittu puu.
II. Kyrönsalmen tarina.
III. Laatokan rannoilla.
IV. Sotako vai rauha.
V. Ohoh, kultaista kotia.
VI. Sigrid-rouvan kirje.
VII. Yksinäinen vanhus.
VIII. Isännänvaihdos Viipurin linnassa.
IX. Odotuksen jännitys.
X. Immen ikävä.
XI. Vatikiven taistelu.
XII. Kirje piispalle.
XIII. Pyhän Olavin ja Pyhän Eerikin liput.
XIV. Viipurin pamaus.
XV. Pakosaunalla.
XVI. Ruotsin apuväki.
XVII. Jouluyö tuomiokirkossa.
XVIII. Hattulan kirkon raunioilla.
XIX. Kilpahiihto.
XX. Rauha maassa.
Verkalleen selkeni ilma lumimyrskyn jälkeen. Vielä tohisi tuulikuusten latvoissa, vielä se juoksutti kuivaa lunta pitkinpiha-aukeata, mutta sen vihainen viima oli jo talttumassa japaksupilvinen, harmaja taivas seestyi kalpeana ja ikäänkuin arkaillenjärven takaa, suven kaukaiselta rannalta.
Mutta kun tuo harmaja sarastus ehti kuusten latvain ylitsevalaisemaan vanhaa talonpaikkaa, niin se ikäänkuin oudoksuenviivähti myrskyn aikana muuttunutta maisemaa katsellessaan. Eiväthänolleetkaan siellä enää elantopaikat entiset, eihän kohonnutkaan enäätuvanharja eikä sen olkikatto kinosten keskeltä. Talo oli poissa japoissa oli sen vierestä omettakin ja suippopää kota ometan kupeelta.Tietä ei näkynyt mäelle eikä saunanrantaan, piha oli autio ja eloton,— se oli kaikki kuin äänettömään kuolemaan kangistunutta. Talttuvatuuli kohisi vain hiljaa umpeen pyryttyneellä pihalla, viskatenvielä silloin tällöin tuprahtavia lumia kinoksesta törröttäväin,hiiltyneiden hirrenpäiden peitoksi.
Vähitellen valkeni kuitenkin äänetön, autio piha-aukea. Silloinkuului sen keskeltä, kaivon luota, yhtäkkiä kumea, venytettytohahdus, jonka kaiku monistui viereisessä kuusikossa. Se oli raskashuokaus, joka tuskana kohosi rotevan miehen rinnasta.
Mies siinä näet seisoi kumarana pyryävällä pihalla, kädellään kaivonkanteen nojaten, mutta seisoi siinä nietoksessa niin liikahtamatta,ettei hänkään aluksi ollut kangistuneesta maisemasta eläväksiolennoksi erottautunut. Luminen turkki retkotti rinnalta auki jatakaraivolle oli kohonnut lammasnahkainen naapukka, jonka altakiertyneet hiukset takkuisina valahtivat kasvoille. Mutta noiltamiehen karkealuisilta kasvoilta kuvastui sanomaton hätä. Hänen suunsaammotti auki ja hämmentynyt oli katse hänen silmissään, kun hänhievahtamatta tuijotti yhteen kohti, kaivon kupeelle, alas kinokseen.
Siinä hänen edessään makasi puolittain vielä lumen peittämänä pienivainaja. Se oli noin kymmenvuotias poika. Melkein ylisillään sesiinä makasi, hennot nyrkit piikkospaidan rinnukseen puristuneina,ja ruskeatukkainen pää retkotti hervotonna kinoksessa. Tukassa olivielä paksusti valkoista lunta, mutta rinnan kohdalle oli lumiheleänpunaiseksi jäätynyt.
Tätä pientä vainajata katsomaan oli mies siihen kuin liikkumattomaksijähmettynyt. Hän oli viskannut konttinsa, jousensa ja kantamuksenmetsän riistaa sustensa viereen veräjälle, sitten oli hän kävellytkierroksen aution pihan ympäri — jälistä se näkyi — ja niin olihän pysähtynyt tähän kaivon luo. Kinoksesta pilkoittaneen vainajanoli hän kaivanut lumesta näkyviin, eikä hän nyt saanut katsettaansiitä irti. Vihdoin hän kumartui ja karkea k