Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Gustav Freytag
105. saksalaisesta painoksesta ("Soll und Haben") suomentanut
O. A. Joutsen
WSOY, Porvoo, 1922.
Romaanin tulee etsiä Saksan kansaa sieltä, missä sen toimellisena tapaa, nimittäin sen työssä.
Julian Schmidt.
1.
Ostrau on pieni piirikaupunki lähellä Oderia, kuuluisa aina kauasPuolan rajojen taa kimnaasistaan ja imelistä piparikakuistaan,joihin siellä pannaan vielä runsaasti väärentämätöntä hunajaa.Tässä vanhanaikaisessa pesässä eleli ajassa vuosia taaksepäinkuninkaallinen laskuneuvos Wohlfart, joka ihaili kuningastaan,rakasti sydämestään lähimmäisiään — lukuunottamatta kahtaostraulaista kanaljaa ja muuatta törkeäsuista sukankutojaa — jalöysi työteliäästä virantoimituksestaankin paljon aihetta salaiseeniloon ja nöyrään ylpeyteen. Hän oli mennyt vasta ikämiehenänaimisiin, asui vaimonsa kanssa omassa pienessä talossaan japiti pikku puutarhaansa omin käsin kunnossa. Valitettavasti tämäonnellinen avio pysyi monet vuodet lapsettomana. Vihdoin kuitenkinkävi niin, että rouva laskuneuvoksetar koristi valkopumpulisenvuodeuutimensa leveällä reunaröyhelöllä ja kahdella isolla töyhdölläja katosi niiden taa moniaiksi viikoiksi kaikkien ystävättäriensäyksimieliseksi tyydytykseksi, juuri kun hän oli saanut viimeisenpoimun silitetyksi ja hankkinut itselleen varmuutta siitä, että uudinoli viime pesussa niin hyvin valjennut ettei paremmasta apua. Tuonvalkoisen uutimen takana tämän kertomuksen sankari sitten syntyi.
Anton oli hyvä lapsi, joka äitinsä mielestä osoitti jo elämänsäensimmäisestä päivästä lähtien kerrassaan hämmästyttäviäluonteenominaisuuksia. Puhumattakaan siitä, että hän ei pitkäänaikaan saanut päähänsä, että ruokaa oli syötävä lusikan kourusta,vaan tavoitteli itsepäisesti vartta suuhunsa, ja ollenkaanpuhumatta siitä, että hänellä oli selittämätön mieliteko isänsämustan patalakin tupsuun, ja että hän hoitajansa avulla jokapäivä salaa nosti patalakin isän päästä ja pani sen sitten nauraakihertäen takaisin asemilleen, osottihe hän tärkeämpiarvoisissakinelämäntapauksissa olevansa laatuaan ainukainen lapsi. Häntä oliiltaisin sangen vaikea saada nukkumaan, ja kun iltakello soi, pyytelihän monesti kädet ristissä, että hänen sallittaisiin vielä vähänaikaa teuhata; hän saattoi kyyröttää tuntikausia kuvakirjansa ääressäja pitää viimeisellä sivulla olevan punaisen kukon kanssa pitkääkeskustelua, jossa hän tälle vakuuttamistaan vakuutteli rakkauttaanja varoitti sitä hellyttävästi jättämästä pikku perhettään orvoksisen kautta, että sallisi palvelustytön työntää sen paistinvartaaseen.Hän juoksi toisinaan kesken leikkiä ulos piiristä ja kyyristyitotisena arkihuoneen nurkkaan mietiskelemään jotakin tärkeää asiaa.Ylipäänsä hänen mietiskelynsä tuloksena oli, että hän etsiä komusivanhemmilleen tai leikkitovereilleen jotakin, mistä luuli näidenerityisesti pitävän. Mutta suurimpana ilona hänellä oli istua isäänsävastapäätä, lyödä pikku sääret ristikkäin, niinkuin isälläkin oli,ja imeskellä seljapuun oksaa, niinkuin isäpapan oli tapana imeskelläoikeata piippua. Sitten hän antoi isän kertoa kaikenlaista juttua,tai kertoili hän itse omia tarinoitaan. Ja sen hän teki, kutenOstraun koko naismaailma yksimielisesti vakuutti, niin arvokkaastija säädyllisesti, että hän sinisiä silmiään ja kukoistavialapsenkasvojaan lukuunottamatta — näytti aiv