Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen

VIETTELIJÄN PÄIVÄKIRJA

Kirj.

Sören Kierkegaard

Suomentanut V. A. Koskenniemi

WSOY, Porvoo, 1907.

Kun Sören Kierkegaardin Viettelijän päiväkirja 52 vuotta sittenilmestyi suomeksi, ei sen tekijä vielä ollut saavuttanut sitäkansainvälistä kuuluisuutta, minkä eksistentialismin filosofinenkoulukunta on hänelle hankkinut tunnustaessaan hänet oppi-isäkseenja edelläkävijäkseen. Sen jälkeen kun tanskalaiset Georg Brandes jaHarald Höffding olivat julkaisseet hänestä perustavaa laatua olevattutkimuksensa, on hänen persoonallisuuttaan ja hänen oppejaan monellatavalla — etenkin Saksassa ja Ranskassa — kommentoitu ja valaistu,ja myös meidän maassamme ovat hänen teoksensa saaneet osakseenlukijakunnan ja tutkijain taholta kasvavaa huomiota. On siksipaikallaan, että seuraavassa hiukan laajemmin kuin puoli vuosisataasitten kirjoittamassani esipuheessa yritän suomalaisille lukijoilleselvittää Viettelijän päiväkirjan asemaa Kierkegaardin laajassa,monella tavoin oikullisessa tuotannossa, joka kauttaaltaan on hänenäärimmäisen kärjistetyn subjektiivisuutensa leimaama.

Kierkegaardin nerouden subjektiiviset piirteet pakottavat hänenaatemaailmaansa koskevan suppeankin selonteon yhteydessä palaamaanhänen elämäkertaansa, johon mahtuu köyhälti ulkonaisia tapahtumia,mutta runsaasti sisäisiä vaiheita ja järkytyksiä. Kierkegaard syntyiKööpenhaminassa 1813 varakkaan 57-vuotiaan isän ja 45-vuotiaan äidinseitsemäntenä ja nuorimpana lapsena. Osaksi vanhempiensa korkeastaiästä, osaksi isän synkkämielisestä luonteesta itse Kierkegaarduskoo johtuvan sen raskasmielisyyden, josta hän monissa yhteyksissäpuhuu ja jota hän kuvaa mm. seuraavin sanoin: "Lapsuudesta lähtienon minua painanut raskasmielisyys, jonka tavatonta syvyyttä vastaaainoastaan minulle suotu erinomainen kyky kätkeä se leikkivän jaelämäniloisen pinnan alle; ainoa iloni niin pitkälle kuin jaksanmuistaa on ollut tietoisuus siitä, ettei kukaan ole voinut keksiä,kuinka onnettomaksi olen itseni tuntenut". 24-vuotiaana hän vertaaitseään kaksikasvoiseen Janukseen, jonka toiset kasvot itkivätsamanaikaisesti kun toiset nauroivat. Myös ruumiillinen sairausvieroitti Kierkegaardin ihmisistä ja maailmasta ja tuomitsi hänetyksinäisyyteen ja varsinkin hänen lyhyen elämänsä viime vuosinatäydelliseen erakkoisuuteen. Se mieskohtainen kasvatus, minkäankaran uskonnollinen isä antoi nuorimmalle pojalleen, oli omiaanjo ensimmäisinä elinvuosina tuhoamaan tässä lapsen. Isä siirsipoikaansa oman ilottomuutensa, mutta kehitti hänessä myös didaktisenkyvyn, joka usein sivuaa sofisteriaa. Isän ja pojan loppumattomissakeskusteluissa liikuttiin kaikkialla taivaan ja maan välillä,fantasian ja todellisuuden rajoilla, harjoitettiin ajatusleikkiä,mistä Kierkegaard myöhemmin kehitti loistavan ironisen tyylinsä. Omaasynnynnäistä melankoliaansa poika alkoi pitää milloin sairautena,milloin syntinä. Voidakseen kantaa parantumattoman epätoivonsa taakanhän turvautui uskontoon, johon hänet kotona oli kasvatettu.

Ylioppilaaksi tultuaan Kierkegaard kirjoittautui Kööpenhaminanyliopiston teologiseen tiedekuntaan. Täällä hän sai voimakkaitaherätteitä Saksan romanttisesta filosofiasta, erikoisesti Hegelistä,josta Johann Ludvig Heibergin ja Hans Mortensenin vaikutuksestaoli tullut teologisen tiedekunnan muotifilosofi. Myös Schellinginja Schleiermacherin ajatusmaailma on hedelmöittänyt — osaksivastustusmielessä — Kierkegaardin spekulatiivista mielikuvitusta.Paljon ennen kuin Kierkegaard kuitenkin sai päätökseen teologisetopintonsa hän julkaisi (1838) kriitillis-esteettisen taistelukirjasenAf en redan aflidnes papiere