Produced by Tapio Riikonen

ERÄMAAN TAISTELU

Kirj.

Santeri Ivalo

WSOY, Porvoo, 1909.

SISÄLLYS:

    I. Mustanahon rinteellä.
   II. Piispa tarkastusmatkalla.
  III. Heimolaiskansan luona.
   IV. Kalajärville.
    V. Erämaan taistelu.
   VI. Maailmalle.
  VII. Kovassa on korven leipä.
 VIII. Kaukaisten kuohujen laine.
   IX. Piispa rauhan tuomarina.
    X. Marski Kaarlo Knuutinpoika Turussa.
    XI. Viipuriin.
   XII. Krister Niilonpoika Vaasa.
  XIII. Jumalan tuomio.
   XIV. Kaarlo Knuutinpoika saapuu Viipuriin.
    XV. Rauhan retkillä.
   XVI. Rajankäynnissä.
  XVII. Tupaantuliaiset.
 XVIII. Terve kuningas!
   XIX. Karmalan lähteellä.

I. MUSTANAHON RINTEELLÄ.

Helteisesti paahtoi päivä Mustanahon eteläistä rinnettä, jonka tiheäänsekametsään oli avattu pienoinen halme, ikäänkuin ruskahtava täplälehdon vihreään pintaan. Lehdon takana kohosi tumma, syvien varjojenuurtama, havumetsää kasvava kivikkoharju, joka pohjoiskylmiltä suojasilehtevän rinteen. Mutta siitä alaspäin loivasti laskeutuvan koivikonlävitse pilkisti esiin järven aukea pinta.

Tuo vähäinen viljelystilkku ikäänkuin ujosteli pienuuttaan laidattomanlehdon liepeessä, jykevän vaaran alla. Mutta ne, jotka aholla työtätekivät, eivät pienuuttaan arastelleet. Vanhaan kaskeen oli siinäpeltopalasta raivattava, ja siinä työssä ahersi nyt kevätkesäisenaamupäivän helteessä sen talon väki, jonka savu koivunlatvain välitsekiemurteli sinervälle taivaalle, — itse tupa oli ikäänkuin kätkeytynytlahden metsäiseen poukamaan.

Kolme oli halmeella raatajaa, neljäs sen laidassa aitaa pani.

Vanhin ajoi hevosta vakoa pitkin ja hallitsi koko hartevan ruumiinsavoimalla raskasta, jykevää puuauraa. Hänen luisevat kasvonsa, joitareunusti harva parta, olivat melkein mustat keväisen ahavan poltosta.Päivän ruskeaksi polttama tukka kihermöi niskassa takkuisinasuortuvina. Harvaa, harmahtavaa parranreunaa myöten tipahti sillointällöin hikikarpalo kuin tiettyä vakoaan pitkin karvaiselle rinnalle,joka auki valahtaneen mekonrinnuksen alta punaisena hohti.Hievahtamatonta lujuutta kuvastui miehen koko jännittyneestävartalosta, joka oli auran kurkeen niin kiintonaisesti kumaraanpainunut, ettei se suoraksi oiennut silloinkaan, kun terä kannonjuureen töksähti ja pysähtyi. Niiltä tiloiltaan mies vainhartiavoimalla kyntövehkeensä kohotti ja ärjäisi, suupielestäänpuhaltaen, hevoselleen, joka taas painautui raskasta käännöstäänvetämään.

Se mies oli Tuomas, Karmalan kyhmyniskainen isäntä, Sysikorven kovaraivaaja. Rupeaman aloitettuaan hän sen loppuun asti raatoi kertaakaanlevähtämättä, kupeilleen katsomatta, ja samaa työn kuria hän vaatitoisiltakin pellonperkkaajilta, pojiltaan.

Näistä eräs hänen lähellään, ahon puolella halmetta, muokkasi kuokallamaapohjaisten kivien kupeita. Se oli tanakka pojanpätkä, karkeiltakasvoiltaan ja kankealta ruumiinrakenteeltaan kuin isänsä pienoiskuva,ja Tuomaaksi hän oli ristittykin, isänsä kaimaksi. Niinkuin isä auransaääressä, niin poika kuokkansa varressa heltiämättä kumarassa heilui,heilui kuin vipukone pysähtymättä, selkäänsä oikaisematta. Hän oliisältään oppinut, että työn aikana ei ollut lupa ajatella, puutuikonuori selkä vai katkesivatko ehkä sivut, työtä vain piti tehdä. Työtäkovaa ja armotonta vaati korpi, jos mieli siitä viljelystä muokata. Javiljelystä piti muokata, se on elämisen ehto, niin oli opettanut isä.

...