E-text prepared by Tapio Riikonen
Kenttäpapin kokemuksia ja mielialoja vapaussodan päiviltä
Kirj.
Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.
On aikoja, jolloin väkivalta ja vääryys uhkaavat tappaa elämän laulun, rauhaisan työn ja hyötyisän toiminnan hymnin. Sellaisina aikoina kohoo kuin itsestään ilmoille tykkien virsi.
Tuomiokirkossa.
Matkalla rintamalle.
Etelää kohti.
"Posti on tullut!"
Leirielämää.
Matti Kuha.
Taistelun kestäessä.
Pitkänperjantain saarna.
Hiljainen Yrjänä.
Valkoinen Tampere.
Kunnian kentiltä.
Valkoinen arkku.
Oli lauantai, helmikuun 23 p. 1918. Oulun tuomiokirkko oli ahdinkoonsaakka täynnä ihmisiä, joiden kasvoja verhosi juhlallinen, odottavailme. Ilmassa tuntui sähköä ja kiihkeää jännitystä. Oli kuinolisi ulkopuolella kohisevan maailman levottomuus tunkeutunutrauhaisaan temppeliin ihmisjoukkojen mukana, jotka jo tuntia ennenjumalanpalveluksen alkua olivat täyttäneet kirkon sen viimeistä sijaamyöten. Mutta vaikka ilmassa väräjöikin levottomuus, istuivat ihmisetkuitenkin hiljaa paikoillaan. Joku yksityinen tosin kurkisti sillointällöin kirkon pääovea kohti, mutta muuten olivat kaikki hiljaa. Siellätäällä oli pää painunut penkkiin, näkyi valkeita nenäliinoja, jotkatoisinaan vilahtelivat. Niillä kuivattiin esiin pyrkiviä kyyneleitä,mutta kosteiden silmien katseissa ei ollut surua: pikemmin iloa jakiitollisuutta. Sadat kasvot olivat suuntautuneet alttaritauluun, jossaKristus seisoi kirkastusvuorella. Ihmisillä oli sisäinen tarve löytäätulviville tunteilleen vastakaikua ja siksi he tarkkasivat Vapahtajankuvaa kirkon perällä. 'Mitä sanoo Vapahtaja?' 'Onko oikein, että minunpoikani lähtee?' 'Hän on niin nuori vielä.'
Vapahtaja ymmärsi nuo kirkossa risteilevät kysymykset. Hänen kasvonsakirkastuivat. Ne saivat taivaallisen loisteen. Ja hiljaisena,tyynnyttävänä levisi yli kirkon hänen vastauksensa: 'Ole hyvässäturvassa!' 'Minä elän.'
Levottomat kysymykset tyyntyivät ja odottava hiljaisuus levisi ylikirkon. Siellä täällä vilahtavat vielä valkoiset nenäliinat, muttakosteista silmistä loisti nyt yhä varmempi kiitollisuus: 'On hyväantaa, mitä antaa voi, eikä minulla ole muuta kuin poikani.'
Kirkon pääoven luona syntyi liikettä. Se levisi kirkkoon penkkipenkiltä, käytävä käytävältä. Yhä useampia päitä nousi kurkistamaan.Pääoven edessä tehtiin tilaa. Kuului komentosanoja ja urkujen hiljaasoidessa astui kirkkoon nuorukaisia nelimiehisissä riveissä. Etupää,kaksi lippua edessä, suuntasi kulkunsa kuoriin ja asettui sinneseisomaan. Pääkäytävä täyttyi ja sivukäytävillekin ulottuivatnuorukaisten rivit.
Se oli Oulun I vapaaehtoinen rintamakomennuskunta, joka oli lähdössärintamalle ja oli nyt saapunut kirkkoon Herran siunaustavastaanottamaan.
Joukko seisoi hiljaa paikoillaan. Nuorukaiset olivat täysissävarustuksissa, reput seljässä, pistimet vyöllä ja uumenilla, nahkavyö.Heidän kasvoillaan asui juhlallinen totisuus: he ymmärsivät hetkenvakavuuden.
Urut, jotka olivat soittaneet koko ajan nuorten sotilasten marssiessakirkkoon, lakkasivat yht'äkkiä. Oli niin hiljaista, etteihiiskahdustakaan kuulunut. Sitten alkoivat ne jälleen: ensin hiljaa,hetken kuluttua kovemmin, kunnes niiden ääni jälleen heikkeninoustakseen täyteen voimaansa virressä, jok