E-text prepared by Tapio Riikonen
Kertomus äskeiseltä ajalta
Kirj.
Kuopiossa,G. W. Backman,1896.
Siinä ne nuotion ääressä istuivat miehet, korkean kuusimetsänkatveessa. Vaskinen kattila körötti kivien varassa ja räiskyen jaleimuten liekehtivät kattilan alle työnnettyjen puiden päät.
Kolme oli miestä, Salli, Antti ja Ville, nuotion ääressä istumassa.
Kokijaisia odottivat.
Ville, kuuluisa kaskujen mies, kannon nenässä istuen pisteli puhetta.Markkinamatkoista kertoi, öisistä retkistä ja päiväisistä melskeistä.Salli, juureva ukko, hallava parta, kokonaan luiksi kehkeytynyt,kuunteli puhetta. Kuunteli tosissaan, vaikka toinen nauraen kertoi…myrskyjä matkannut mies ei turhista suutaan nauruun vetänyt.
Tulta ei katsomaan joutaneet Ville ja Salli. Antti se kohenteli puitaja torven suuhun tirkisteli. Hänen äänensä vihdoin katkasi toisiltajutut.
— Jo tippuu…
— Joko tippuu? päätä kääntäen äännähti Salli.
— Tippuu, tippuu…
Ääneti kuunteli Ville. Ääneti kuunteli, kuuntelevinaan ei ollut. Vastakun puheenvuoron itselleen huomasi tulevan, vasta silloin päätänsäkäänti. Kummastellen kysäsi, kuin ei olisi asiata aavistanutkaan:
— Mikä tippuu?
— Viinapa näkyy tippuvan, sanoi Salli totisena torven suutatarkastellen.
— Ai, viina! Se sulonen vipelekö sieltä norahtelee? No, voi sinäturkasen tulen mukula, sinä hertanen liemen herukka! Sinäkö sittenkinsiellä noksahtelet, ja minä kun luulin uurmaakarin työpajaanjoutuneeni.
— Jopahan rupesi tipahtelemaan, saneli verkkaisasti Antti, typerämies, joka ei koskaan toisten tuumia tajunnut.
— Noin, ihasteli Ville. Noin sen meidän hyvän emännän askeleetrasvasta tihahtelevat ja minä vaivanen mato ja matkamies kun en vieläpääse kokijaisille! On niin riivatun pienonen pisara vasta korvikonuurteessa. Oikein vedet suuhuni herahtelevat ja huuleni käyvätlerpalleen.
— Tuleepas pois, sanahti Salli sekaan.
— Niin! jatkoi Ville. Niin se viinakulta herakasti helmeilee ja tulenloisteessa hopeankarvaisena välähtelee! — Sinä viina, sinä makoisinryypättävä tässä matoisessa maailmassa, herahtele sinä vaan ja annameidän pian tuntea ihanata esimakuasi. Korkealle roihahdelkaa tulisetkielet ja kipakasti nuoleksikaa tämän rikkaan emännän kirkasta kuvetta!
— Asetu hyvä mies vähemmälle! saneli Salli, totinen mies. Kyllästyttäätuo jo saarnasi alkaa. — Laulakaa paremminkin joku lysti laulu. Elisinä Ville, sinä maailman mainio vihellysmestari, hujauttele nyt meillejoitakuita suloisia jätkän säveleitä.
— Viheltäisin jos joutaisin, mutta ei malta, ei malta, veikkoset.
Tuntuu jo kuin hutikassa oisin, kuin päätäni viepoittaisi väkevä voima.
Hih, kohta se elämä taas meille ruusujaan ja kukkasiaan jakaa!
Pystyyn hypähti Ville, kätensä lanteilleen asetti, jalkaa ensin maahanmallasi ja vihdoin niitä ristiin heitteli.
Viina se vipele, että aih voih voih,
Viina se vipele, että aih voih voih.
Kuin hullun töille viisas mies, niin nauroi Salli. Väkisten näyttinauravan. Viimein virkkoi:
— Siinä se on yksi Jumalan mieliharmi tässä maailmassa. Vihellähän nytmokoma hansvärkkäri meille vähäsen.
Viina se vipele, että aih — —
Siihen seisottui laulu, siihen tanssi. Salli ja Antti seisomaansinkosiva