Produced by Tapio Riikonen
Historiallinen romaani
Kirj.
Werner Söderström, Porvoo, 1898.
I. Keväinen veneretki.
II. Häät Vääksyssä.
III. Kaksi viestintuojaa.
IV. Helsingissä vuonna 1593.
V. »Tyttö on minun.»
VI. Kruunausjuhla Upsalassa.
VII. Meren hengessä.
VIII. Talvitunteita Kuitiassa.
IX. Talvisia retkiä.
X. Keskeytetty ulkomaanmatka.
XI. Aateliston kokous Turussa vuonna 1596.
XII. Klaus Fleming mahtavuudessaan.
XIII. Myrsky vinkumassa.
XIV. Pakolaiset.
XV. Tammi kaatuu, oksat varisevat.
Keväinen veneretki.
Liukkaasti halkoi kepeä soutovene tyyneitä salmivesiä. Jo ehti sesalmen suuhun, josta avarampi selkä avausi eteen, ja siihen se hetkeksipysähtyi. Soutaja lepuutti airojaan ja jäi, samoin kuin perässä istuja,ääneti katselemaan auvenneen ulapan selälle.
Meri näytti siellä ikäänkuin höyryävän. Hienoa huurua liitelivedenpinnan tasalla, hyppeli kuin kepeä utuaallokko hilpeässäkarkelossa meren tyynellä selällä. Ne leijailivat nuo aallot parinvaaksan verran vettä korkeammas ja hälvenivät siitä päivän kuumentamaanilmaan. Joskus vain, kun hieno maatuuli hengähti ulapalla, kohosi huuruautereisena hattarapilvenä taivasta kohden, jättäen puhtaaksi merenkiiltävän kalvon.
Se oli voittoisan kevään taistelua taittunutta talvea vastaan, jokakumminkin vielä syvässä merivedessä sitkeästi piti puoliaan. Olihanvielä moniaita viikkoja sitten raskaita jäätelejä uiskennellutulappavesillä ja niiden välissä värisevä, kylmä aalto oli saanutsyleillä lumista ahdetta. Vaan keväinen, paahtava helle oli sittenmuutamissa päivissä loihtinut vapaaksi meren ja suliksi rannat;ainoastaan syvällä pinnan alla oli vesi vielä talvisen kylmää, ja siksise huurusi, kun sitä päivän säteet kuumensivat.
Tyttö, joka perässä istui, suojasi kauan aikaa kämmenellään silmiään,ihaillessaan noita sumulaineikon hilpeitä hyppyjä, jotka ikäänkuineläväksi loihtivat aution selän. Sitten hän yhtäkkiä käänsi nuorteat,verevät kasvonsa toverinsa puoleen, niin äkkiä, että hänen tuuhea,hartioille valloillaan riippuva tukkansa heilahti kullalta välähdellen.
— Katso, Elina, virkkoi hän, eivätkö olekin nuo kuin ketteriä keväänhengettäriä, jotka iloissaan tanssivat ja muodoltaan myötäänvaihtelevat?
— Taikka talven pakenevia peikkoja, vastasi toinen, soutoteljollaistuva solakka tyttö, vetäen hienon harsohuivin syvemmälle varjostamaantummahtavia silmiään. — Muuten sinä voit vilkkaalla mielikuvituksellanähdä tuossa sumustossa mitä tahdot.
— Niin voinkin, katso, nyt se on aivan kuin komea ratsujoukko, jokatäydessä laukassa laskettaa rantaa kohden. — Valkotukkainen tyttöviittasi innostuneena kädellään, osottaen kuinka tuo ratsastava joukkomuka tahdikkaasti notkui. Hänen toverinsa naurahti veitikkamaisesti javirkkoi:
— Aivan oikein, tuossa ratsastaa töyhtöpäinen ritari ylinnä. Minussapaonkin vähän noidan vikaa, näenpä selvästi, että siinä ajaa kosijoitaKuitiaan, jotka tulevat pyytämään jalosukuista neitoa Anna Flemingiäavioon. Vaan vielä en varmasti tunne kuka tuo komea ritari on, onko sejoku Horn, vai Kurki, vai Särkilahti…
— Ei, Elina, sinun noitasilmäsi näkevät väärin. Töyhtöpäisetritarithan ajavat poispäin Kuitiasta, ne tietävät, että orpotyttösiellä ei heitä od