E-text prepared by Tapio Riikonen
Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta
Kirj.
Suomentanut Juhani Aho
Werner Söderström, Porvoo, 1892.
Kiemurtelevaa alamäkeä laskeutuivat ruskean hevosen vetämät rattaattäynnä likaisen harmaisiin säkkeihin ahdettuja lumppuja. Mäen päälläoli harmaataloinen hämäläiskylä, jota ei juuri voinut erottaa takanaolevasta tummasta taivaasta. Kylän pohatan yksinäinen kaksikerroksinenhuone näkyi vähän selvemmin, sen nurkat ja ikkunanpielet kun kerranolivat olleet punamaalilla maalatut, savupiiput valkeiksi kalkitut jalasit nyt vaalenneella kitillä kitatut.
Mäen päällä oli tienhaara; leveämpi tie jatkui kylän kautta, eikä senleveyttä suuresti enentänyt siihen yhtyvä kylätie. Se oli suurivaltamaantie Helsingistä Hämeenlinnaan, ja sen vanha liikeväylä pysyiriippumattomana kyläteiden pienistä lisistä.
Mies, joka myötämäessä oli kävellyt lumppukuormansa jäljessä, hyppäsiyhtäkkiä rattailleen, hotaisi hevostaan, ja niin pani Rusko kankeatkoipensa nopeampaan liikkeeseen ehtiäkseen pois kärryjen tieltä, jotkayhä enemmän painuivat kintereille alamäessä. Alhaalla oli syväojainensuo, josta oli mustaa maata heitetty kahden puolen tietä, sekä pienisilta, joka vei kaitaisen, mutkittelevan metsäpuron yli. Tässäasettui Rusko taas tavalliseen arkikävelyynsä ja huiskautti vainuppiniskaisesti tuuheaa häntäänsä, kun ajaja tapansa mukaan näppäsisitä piiskallaan. Hevonen ja hevosen haltija vaipuivat molemmat omiinajatuksiinsa. Jälkimmäinen loikoi rauhallisesti vatsallaan, piippunysähampaissa, likaisten lumppujensa päällä, edellinen käyskeli alahuulilerpallaan, korvat luimussa, ja koko sen takkuisesta olennosta uhosikärsivällisyyden tuima päättäväisyys.
Oli keväinen talvipäivä kesäkuussa v. 1867. Tuuli puhalsi tuikeankylmästi koillisesta ja nakkeli tielle yksinäisiä suuria lumihiuteita,jotka jäivät sulamattomiksi kylmään maahan. Hevosmiehen tylsä, laimeakatse harhaili yli jäykän maiseman, jossa ei vielä näkynyt vihreydenjälkeäkään, vaikka aurinko nousi pilvien takana jo kello kolme aamullaja vaikka koko yö oli valoisa kuin aikainen puhde. Kevät ei vielä ollutsaapunut, vaikka juhannus jo oli aivan ovella, ja olipa niitä, jotkaeivät uskoneet, että se enää ollenkaan tulisikaan tänä vuonna. Nykyisensukupolven aikana oli kesä tähän aikaan jo aina ollut kukkeimmillaan.Nyt oli järven jää oikealla puolen tietä vielä valkeana, lumikinoksetpysyivät itsepintaisesti pohjoiseen päin antavissa mäkirinteissä jaaitain kupeilla pikku koivut tuskin vielä tekivät nuppua, japajupensaissa suo-ojan reunalla oli vielä pieniä kissankäpäliä jäljelläniin kuin maaliskuussa ennen. Hevosmies tuli ajatelleeksi, että nyt sekai viimeinkin tulee se viimeinen tuomio tänä vuonna, koska Jumala olikääntänyt ylösalaisin koko maailman menon. Mutta sitten alkoi hän kohtatuumia, mitenkä ainakin loppua odottaessaan saisi sammutetuksi sekäoman nälkänsä että Ruskon, aikoi taas hotaista ruoskallaan, mutta jättisen tekemättä ja tarkasteli kuormansa päältä vanhaa apuriaan.
Sillä Ruskonsa avullahan hän oli päässyt yli pitkän talven, sehän seoli häntä auttanut, kun hänen heti uudelta vuodelta oli ollut pakkojättää torppansa Pohjanmaalla ja lähteä katoa ja rehun puutetta pakoontälle pitkälle matkalle työansiota etsimään. Hän ei katunut, että olitehnyt sen näin ajoissa — päinvastoin! Kotipitäjässään hän olisisaanut odottaa ansiota, ja sillaikaa olisi Rusko kuollut nälkään hänenkäsissään. Nyt oli hän ainakin pelastanut pääelinkeinonsa. Kyllähän