E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Ilmari Kianto
WSOY, Porvoo, 1916.
Maalaisuuden ylistys.
Musta muta.
Niityn raivaus.
Joopi.
Parooni — kansan mies.
Pakkanen.
Uistelemassa.
Keväthauvit.
Maalaisuuden ylistys.
Virittäkööt muut viulunsa kaupunkilaisuuden kunniaksi — minä soitankatajaista kannelta maalaisuuden ylistykseksi.
Minä maaemon lapsi, kiilukarstaisessa saunassa syntynyt, olenkuunnellut korven käkeä enemmän kuin häkkeihin suljettujenkanarialintujen viserrystä tai bulevardikahvilain papukaijojenpakinaa.
Minä erämaan erakko, villien saloseutujen virpi, imin jo pienenääitini rinnoista sitä lämmintä luonnonuskoa, joka pani minunsydänhermoni väräjämään maalaiselämän riemullista nautintoa.
Minun äitini oli merenrantaviikinkien tyttäriä, mutta jo nuorenaneitona hän harppua soitteli suurten koskien kohinalle, jylhän metsänhuminalle, sinitaivaan avaruuden lintujen vapaalle laululle. Siitäminunkin rakkauteni korpien kohinaan kotoisin lienee! Siitä äitiänikiitän.
Minun isäni ovat kaikki olleet Peräpohjolan karskeja maalaispoikia,vuosisatoja ovat he hilpeästi taistelleet maalaisluonnon kaikkiaelementtejä vastaan; sukupolvesta sukupolveen on pyhänä perintönäkulkenut harrastus työhön ja toimintaan Pohjolan vainioilla jametsissä, suvivesillä ja talven tuiskuissa — kädessä kynä ja kirja,useammin kirves ja lapio, airo ja purjenuora, suitsi tai suksensauva.
Siitä minunkin ikuinen intohimoni sinne, missä honka humajaa,missä laine loiskaa ja pitkän talven tuiskut maata lakaisevat!Arctophilacus!
Olen syntynyt keväällä jäiden sulaessa, tulvaveden noustessakotisaunani kynnykselle ja vanhan jokimyllyn hurjasti pyöriessä— siitä sieluuni syöpyi ikuisen maakeväimen kaiho, siitävihantavirpisen Pohjolan kesän totinen toivo…
lienenkö viisiviikkoinen ollut, konsa tuomen kukkivan näin,aurinkoista sinitaivasta vasten häilyvän viheriän oksan oivalsin sekätuoksuvan valkotertun… ja haarapääskysen liverryksen räystäälläkuulin, mutta ne syvälle muistoihini painuivat ja nytpä täytenämiehenä ymmärrän että tuo kuva oli maalaiselämän kultainen heijastus!
Lienenkö kolmivuotias ollut, kun tuohisen paimentorven toitotuksenkoivulehdossa kuulleeni muistan — ja se myös oli maalaiselämänkiirivä kaiku.
Tuskin olin viittäkään vuotta, kun satoja virstoja matkustaa sainkohti vielä korkeampaa Pohjolaa — sinne, missä tie jo päättyy kuinmaailman ääreen töksähtäen; sinne, missä erämaan suuret latvavedetyksitotisina läikkyvät; sinne, missä kontio selkosessa vihelteleeja metsäporolaumat laukkaavat; sinne, jonne ei koskaan kannarautatieveturin vihlova vinkaus; sinne, jossa ihmisen täytyy tehdäankarasti työtä saadakseen leipäpalan ja lämpöisen lieden itselleenja perheelleen; sinne, jonne Kaikkivaltiaan armokaan ei aina ulotu…
Niin — sinne saakka synnyinmaan kolkkaan, jossa sydän suree janauttii yhdellä haavaa ja jossa haaveksiva rakkaus, havumajassakinmaaten, juurtuu yhä syvemmälle sydämeen, niin syvälle, ettei sitäenää irroittaa voi…
Mutta! Sitten ne veivät minut kaupunkiin —.
Tahtoivat minusta tehdä suurmaailman herran —.
Tahtoivat minut opettaa maata päälläni hallitsemaan —.
Tahtoivatpa opettaa maalaisiakin halveksimaan —.
...