E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1897.
— Erri! huusi Aaro pensaikosta.
— No, vastasi Erri ynähtäen ja ainoastaan hiukkasen huuliaan raottaen.
Ne huulet olivat aivan sulautuneet toisiinsa hartaasti askaroidessa.
Paljon Erri oli töitä toimitellutkin. Lehmikarjan oli asetellut somaansikeroon laitumelle, mansikan kukkien keskelle, tuuhean lepikonreunaan. Sitten oli katsellut hetkisen niitä päiväpaisteessaharristuneita kuusen käpyjä, että mitenkä ne söivät ja laittanutmännynkäpylampaat laitumelle samalla tavalla.
Karjansa vaalittuaan oli Erri käynyt muihin talousaskareihin uuteentaloon, jota Aaro parhaallaan rakensi.
Se oli semmoinen kivinen röykkiö se talo ja siinä oli ainoastaan yksihuone, sisästä suunnilleen sylen pituinen ja leveydelleen päinpuolentoista kyynärän paikoille. Seinät olivat pohjalta melkeinkyynärän ja yläreunastaan parin korttelin vahvuiset.
Rakennus oli jo melkein Aaron korkuinen, vaan Aaro oli sen aikonuttehdä hyvin, "hyyvin korkeaksi" ja laittaa siihen oikein katonkin.
Siinä keskitekoisessa talossa Erri nyt talousaskareissaan puuhaili,huulet yhteen sulautuneina.
Astiat, kotoa ja kylästä kerätyt, monen vuoden aikana särkyneetkahvikuppien, lautasien ja savivatien kappaleet, oli asetettu hyväänjärjestykseen molempiin ovensuunurkkiin laitetuille hyllyille, jalattia oli lakaistu. Ja parhaallaan oli Erri tyynnyttelemässä pientäperettään levolle huoneen perälle, kun Aaro häntä huusi.
— Tulepas avuksi!
— Kyllä kyllä, vastasi Erri niin sukkelasti, että siitä kuului vaanjonkullainen "lykylyky", lähätti kaikki pienokaisensa kahmalontäyteisenä tukkuna kätkyeen, jonka isä oli talvella päreitä kiskoessaantekaissut leveästä päreestä. Kaikki lapsenrievut lähätti Erri läjäänpienokaistensa päälle, ajattelematta ollenkaan niiden raukkojentukehtumista, ja sitten mennä hynttyytti pensaikkoon huutoa kohden.
Aaro oli semmoinen pyöreä, vahvakasvuinen pojan palleroinen, jotatoiset pojat eivät hyvinkään seurassaan suosineet siksi, että hän oliheidän mielestään aivan liijaksi rauhallinen ja vetelä. Erri tapasihänet sieltä hamuamasta suuressa kivessä sylin kuin minkähänhapsinkakkiasen. Vaikka kivi oli aivan Aaron itsensä korkuinen, olipoika sen saanut jo kuopastaan ylös hinatuksi.
Rakennuksen seuduilla ei enää ollutkaan sen pienempiä kiviä. Siksi —ja muutenkin — oli Aaroa jo alkanut kyllästyttää koko rakentaminen.
Errin täytyi tarttua avuksi kiveä vierittämään, koska Aaro nyt kerranniin halusi. Muulloin hänen emäntänä ei ollut tarvinnut ottaa osaarakennuspuuhiin.
Vaikka Erri oli viidettä vuotta Aaroa vanhempi, olisi häntä luullutaivan yhtä nuoreksi, jos ei nuoremmaksikin, sillä hän oli paljonhinteroisempi, heikompi. Äiti oli monta kertaa kertonut, mitenkä hän eiollut luullut tulevan mitään kalua koko tytöstä, kun se oli ollutsemmoinen uivelo lapseksi. Ja kun hänen oli täytynyt hoitaa Aaroa senpienenä ollessa, oli tuo äsken kapalosta päässyt poika suututtuaanrusentanut siskonsa kumolleen, noussut polvin päälle ja tarttunuttakkuiseen tukkaan, jotta siskolta oli päässyt surkea huuto.
Mutta yhdessä he nyt nyökkivät vieryttäen tuota suurta summatonta kiveärakennukselle päin.
Kun kivi oli saatu talon viereen, niin siinä se vasta arvelu syntyi,että mitenkä se saadaan rakennukseen nostetuksi. Kauvan sen ka