E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
HARALD SELMER-GEETH [Werner August Örn]
Suomentanut
Aarni Kouta
Porvoossa,G.L. Söderström,1904.
Pollehan oli aina ollut hiukan huikenteleva — excentrinen, jos niintahdomme sanoa. Mutta sehän oli, niin sanoaksemme, kuulunut asiaan.Minkäs luonnolleen tekee, ja luonnottomalta olisi tuntunutkin, josPolle olisi ollut tavallisten, rauhallisten, vakavain tilallistenkaltainen, seikkailtuaan nuoruutensa päivät, oikeammin sanoen,siihen asti kun hän setänsä kuoleman jälkeen oli saanut Thorsbynihan äkkiarvaamatta haltuunsa. Mutta mihin mielettömyyksiin jaseikkailuihin hän heittäytyikään, oli hänen hullutuksissaan toki ainaollut hienoutta — houkuttelipa hänen kuohuva verensä sitten hänetkoettelemaan onneaan joko lehmäpaimenena jollakin meksikolaisellatasangolla, tai, ihastuneena johonkin lumoavaan Estrellaan, seuraamaankuukausittain hänen sirkustaan ratsasniekkana. Hän oli yhä edelleenkinhieno olento, eikä mitään renttumaista, mitään rumaa, mitään sellaista,josta olisi voinut päättää alkavaa rappeutumista, voinut milloinkaanhuomata hänen töissään ja toimissaan. Ja olihan sitäpaitsi jo vuosiavierinyt noista nuoruudenhullutuksista, vuosia, jolloin ei hyveissämallikelpoisimmallakaan iäkkäällä neitosella olisi pitänyt ollamitään häntä vastaan muistutettavaa. Sitävastoin oli meidän kaikkeinkunnioituksemme ja rakkautemme tuota yli arkiolojen kohonnuttaluonnetta kohtaan vähitellen kasvanut suoraksi kiintymykseksi.
Mutta tästä kaikesta huolimatta oli hänessä jo kauan sitten ollutjotain, joka ensin karkotettuna, mutta aina uudistuvana, oli alkanutherättää huomiotamme ja kasvavaa hämmästystämme, jotain hänelle niinvierasta, että se olisi tehnyt hänet — jos emme satunnaisuuksistaolleet erehtyneet — aivan toiseksi kuin mitä hän oli.
Aluksi kyseltiin yhä useammin kutsuissa pitäjällä: no mutta missähän
Polle Biörenstam tänään lienee?!
Koitti sitten aika, jolloin sekä minä että muut, Thorsbyhynsuurusaikaan tullessamme, tapasimme hänet tavallisesti nukkumassa,jota hän pyyteli anteeksi sanoen lukeneensa myöhään yöhön. Kunkysyin kummastuneena mikä hänen mieltään niin saattoi kiinnittää,mainitsi hän, tuo ennen niin innokas filosofi, tavallisesti jonkunvanhan tusinaromaanin. Pääkaupungissa ja Turussa hän ei ollutvuosikausiin käynyt — hän, entinen keikari, oli alkanut esiintyäparta ajelemattomana, ja pukunsakin rupesi näyttämään yhä huonomminhoidetulta. Suorat kysymykseni hän torjui ärähtäen: "Joutavia! Alanvanhettua ja laiskistua — siinä koko juttu." Mutta että hän itsekinkärsi, sen näin vallan hyvin.
Sitten alkoi kuulua puheita, huhuja ja juoruja, joita palvelusväkitietenkin levitteli — mutta juoruja joka tapauksessa — että hänyksikseen olisi ruvennut ryypiskelemään salaa kotosalla. Sehän olisikyllä selvittänyt asian, mutta kukapa sellaista olisi uskonut Pollesta— eihän se ollut hänen heikkoutensa — kunnes minä puolestani sainasiasta varmuuden.
Yhtenä aamuna näin jonkun miehen ratsastavan täyttä laukkaa kartanolleja tunsin Pollen raution. Ja aivan oikein, mies oli Olli-ajuri.
Hän ojensi minulle kirjeen.
"Rakas veli", kirjotti Polle, "minulla oli tänään vakava kohtaus jatahtoisin tehdä testamenttini. Ehkä olet hyvä ja tulet Bröijerin keratänne?"
Valjastutin hevosen ja heti kaupunkiin tultuani sain lääkärin käsiini,joten saatoimme viivyttelemättä jatkaa matkaamme Thorsbyhyn.
Jumalankiitos, hengissä hän toki vielä oli!
...