Produced by Tapio Riikonen
Yhteiskunnallinen kuvaus Pariisin työväen elämästä
Toisen Keisarikunnan aikana
Kirj.
Suom. [»L'Assommoir»] Paavo Warén
Kuuluva romaanisarjaan Rougon-Macquartin suku.
Helsingissä,Päivälehden kirjapainossa,1903.
Esipuhe.
Rougon-Macquart'in suku tulee käsittämään parikymmentä romaania.Vuodesta 1869 on yleinen suunnitelma ollut määrätty, ja minä noudatansitä järkähtämättömän ankarasti. 'Ansa' on tullut aikanaan, minä olensen kirjottanut, samoin kuin kirjotan toisetkin, väistymättähiventäkään suoralta uraltani. Siinä on minun voimani. Minulla onpäämäärä, jota kohden minä käyn.
Kun 'Ansa' ilmestyi eräässä sanomalehdessä, niin sen kimppuunhyökättiin ennen kuulumattomalla rajuudella, sitä syytettiin kaikenmaailman rikoksista. Onkohan tarpeen selittää tässä muutamalla rivillätarkotuksiani kirjailijana? Olen tahtonut maalata työmiesperheenkohtalonmääräämän rappeutumisen meidän esikaupunkiemme saastutetussaympäristössä. Juoppoutta ja toimetonna vetelehtimistä seuraaperhesiteiden höltyminen, saastaiset sekaantumiset, kunniantunnonasteittain tapahtuva unohtaminen ja loppusuorituksena häpeä ja kuolema.Se on yksinkertaisesti siveysoppia käytännössä.
'Ansa' on varmaan siveellisin minun kirjoistani. Usein minun ontäytynyt koskea paljoa kauheampiin haavoihin. Muoto yksin onhämmästyttänyt. On suututtu sanoihin. Minun rikokseni on se, että olenkirjailijan uteliaisuudella koonnut ja huolellisesti muovailtuunkaavaan valanut rahvaan kieltä. Niin! muoto on minun suuri rikokseni.Tämän kielen sanakirjoja on kumminkin olemassa, kirjallisuudenharrastajat sitä tutkivat ja nauttivat sen tuoreudesta, senodottamattomien kuvien voimasta. Kieliopin nuuskijat siitä hekumoivat.Oli miten oli, mutta kukaan ei ole älynnyt, että minun tahtoni olisuorittaa puhtaasti filolooginen työ, jonka luulen ansaitsevan suurtahuomiota sekä historian että yhteiskuntaopin kannalta.
Muuten minä en puolustaudu. Minun teokseni kyllä puolustaa minua. Se ontotuuden teos, ensimäinen rahvaasta kirjotettu romaani, joka eivalehtele, jossa on rahvaan tuoksua. Siitä ei pidä tehdä johtopäätöstä,että rahvas kokonaisuudessaan on huonoa, sillä minun henkilöni eivätole huonoja, he eivät ole kuin tietämättömiä ja ankaran työn jakurjuuden painaman ympäristönsä turmelemia, missä he elävät. Muttapitäisi lukea minun romaanejani, ymmärtää niitä, nähdä selvään niidenyhteys, ennenkuin julistetaan lopulliset, mielettömät ja kiukkuisettuomiot, jotka kiertelevät minusta ja minun teoksistani! Voi! jostiedettäisiin, kuinka minun ystäväni nauravat sille typerälle jutulle,jota ihmisille syötetään! Jospa tiedettäisiin, kuinka tuo verenimijä,tuo hirmuinen romaaninkirjottaja on arvokas porvari, tutkimuksen jataiteen mies, joka elää vaatimattomasti kolkassaan, ja jonka ainoakunnianhimo on jättää jälkeensä niin laaja ja niin elävä teos kuin hänvoi! Minä en väitä valheeksi mitään minusta sepitettyä juttua, vaanminä teen työtäni ja jätän sen ajan ja rehellisen julkisen arvosteluntuomittavaksi, kohotakseni vihdoin päälleni kasattujen parjausten alta.
Pariisissa, 1 p. tammikuuta 1877.
Emile Zola.
Gervaise oli odottanut Lantier'ta kahteen asti aamulla. Sitten hän olivilusta väristen seistuaan vaan yöpuvussa avonaisen ikkunan ääressäheittäynyt poikkiteloin vuoteelleen ja nukahtanut ku