Produced by Juha Kiuru
Kirj.
H. G. Wells
Suomentanut Teppo Heino
Kustannusosakeyhtiö Suomi, Helsinki, 1920.
Öflund & Pettersson O-Y:n kivi- ja kirjapaino.
I. "Lady Vain'in" pelastusveneessä.
II. Mies, joka ei ollut matkalla minnekään.
III. Kummalliset kasvot.
IV. Kuunarin kaidepuilla.
V. Mies, jolla ei ollut paikkaa minne mennä.
VI. Rumat soutajat.
VII. Lukittu ovi.
VIII. Puman kiljunta.
IX. Metsän olento.
X. Ihmisen huuto.
XI. Ihmisajo.
XII. Lain julistaja.
XIII. Keskustelu.
XIV. Tohtori Moreaun selitys.
XV. Eläinkansa pääsee verenmakuun.
XVI. Katastrofi.
XVII. Löydämme Moreaun.
XVIII. Montgomeryn "lomapäivä".
XIX. Yksin eläinkansan parissa.
XX. Eläinkansan muuttuminen.
XXI. Yksin.
"Lady Vain'in" pelastusveneessä.
En aio mitään lisätä siihen, mitä lehdet jo ovat kertoneet _LadyVain_in haaksirikosta. Niin kuin kaikki tietävät, törmäsi se erääseenhylkyyn kymmenen päivän matkan päässä Callaosta. Kahdeksantoistapäivää myöhemmin tapasi H. M. tykkivenhe Myrtle laivan isonveneen jaseitsemän haaksirikkoista, joiden kärsimykset ovat yhtä tunnetut kuinvielä kamalampi Medusan perikato. Matta minä voin kumminkin lisätäLady Vainista julkaistuun kertomukseen toisen yhtä kauhistuttavan,vieläpä kamalammankin. On tähän asti luultu, että ne neljä miestä,jotka astuivat laivan pikkuveneeseen, kaikki hukkuivat, mutta näin eiole laita. Minähän sen parhaiten tiedän, sillä olin itse yksi noistaneljästä.
Mutta ensiksi on minun huomautettava, että miehiä ei ollutkaanneljä; meitä oli kolme. Constans, "jonka kapteeni näki hyppäävänpikkuveneeseen", (Daily News, 17.3.1887) ei meidän onneksemme päässytsiihen. Hänen jalkansa takertuivat köysiin murtuneen kokkapuomin alle,hän riippui hetkisen pää alaspäin, putosi ja loukkasi päänsä johonkinmeressä uiskentelevaan pölkkyyn. Me sousimme häntä kohti, mutta emmehäntä sen koommin nähneet.
Sanoin, että hän ei meidän onneksemme päässyt veneeseen, ja minunon vielä lisättävä hänen omaksikin onnekseen, sillä veneessä eiollut muuta kuin pikku astiallinen vettä ja muutama laivakorppuhengenpitimiksi — niin äkkiarvaamaton oli hälytys ollut, niinaavistamatta onnettomuus tapahtui. Me luulimme, että isonveneenmiehistö oli paremmin varustautunut (niin ei kuitenkaan näy olleenlaita) ja koetimme päästä heidän luokseen. He eivät kumminkaan lienekuulleet huutojamme, ja seuraavana aamuna sumun hälvettyä — jokamuuten tapahtui vasta keskipäivän jälkeen — emme nähneet hitustakaanheistä. Me emme tohtineet nousta seisten tähyämään, sillä vene keikkuipahasti. Mainingit vyöryivät pelottavan mahtavina ja saimme ponnistaakaikkemme pitääksemme keulan päin aaltoja. Muut kaksi miestä, jotkasiis olivat onnistuneet pääsemään niin pitkälle kuin minä tuostasurkeasta haaksirikosta, olivat muuan Helmar niminen matkustaja —kuten minäkin — ja eräs merimies, jonka nimeä en tiedä, lyhyt, tukevamies, joka änkytti.
Me ajelehdimme nälissämme aavalla ulapalla, ja kun vesikin loppui,liittyi tuskiimme vielä sietämätön jano. Toisena päivänä oli niintyyni, että meri oli kuin peilin pinta. Tavallisen lukijan onmahdotonta kuvitella kärsimyksiämme noina kahdeksana päivänä. Hänenmuistissaan ei ole — onnekseen — tapahtumaa, johon hän voisiniitä verrata. En