Produced by Tapio Riikonen
Historiallinen romaani
Kirj.
Ensimmäisen kerran ilmestynyt
WSOY:n kustantamana v. 1894.
Mikä on ume umakka
Mikä on savu sakea?
Oisiko soan savuja,
Noita vainovalkeita?
Ketterästi juoksi hepo pitkin ulapan selkää, kavio naksahteli tiheästiiljanteeseen, ja tuon tuostakin vongahti jää jalaksen alla. Sinne tänneoli tuuli kinostanut ohkaisiksi vyöhykkeiksi talven ensimmäistä lunta,ja siinä lipui reki äänetönnä edelleen kuin vene tyynessä vedessä,mutta kun taas rosopaikalle tultiin, piirrähti reen rautapohjaterävämmin jäätikköön, joka kirmaisten kajahti vastaan.
Kylmästi puhalsi viima aukealta Pohjanlahdelta. Se oli peittänytraudikon paksuun kuuraan, harja ja häntä liehuivat valkoisessahuurteessa, ja kuuma henki, joka sieraimista virtasi, jäi yhtenähöyrynä jäljelle. Mies, joka reen perässä ohjaksia piteli, olipukeutunut tuuheakauluksiseen revonnahkaturkkiin, ja naisesta, jokahänen rinnallaan istui, ei näkynyt taljojen ja villahuivien välistämuuta kuin pari lempeätä, sinistä silmää, pieni nykerönenä ja kipenepunertavia poskia. Ajaja piteli suitsia huolettomasti oikeassakädessään — hevosta ei tarvinnut kiirehtiä —, vasemman hän olikiertänyt vierustoverinsa vyötäreille ja istui hiukan nojautuneenahänen puoleensa. Hänellä oli rohkea, avonainen katse, tuolla nuorellamiehellä, ja hänen nuorekkaista, joskin hiukan ankarapiirteisistäkasvoistaan kuvastui pelkkää iloa ja onnea, kun hän siinä matkankuluksi rupatteli kaikenlaista leikkiä ja totta hiljaisemmanrekikumppalinsa kanssa.
— Olethan sinä kumma, kun et enemmän hätäile, vaikk'et tiedä,minkälaiseen hökkeliin sinua nyt viedään, puhui nuori mies ja katselitoveriaan veitikkamaisesti, mutta samalla hellästi.
— Aikapa nyt enää hätäillä. Ja tiedänhän minä, että Vesalassa onuudet, komeat pirtit ja itse isäntä on rinnallani.
— Vaan entäpä, jos ovat valehdelleet sinulle niistä pirteistä. Eiolekaan kuin vanha saunanroju, mitenkä siellä suuren Torvisen tyttötulee toimeen?
Nainen kohotti päätään hiukkasen vällyjen välistä, katsoi melkeinihmeissään tuota leikinpuhujaa ja naurahti sitten.
— Kohtapa se nähdään.
— Nähdään. Vaan mihin ne toiset jäivät; kas, kun heitä enää tuskinnäkyy. Soo, raudikko, astelepa, niin odotellaan.
Se oli Juho Vesainen, joka siinä vei kotiinsa Iin Kiimingin kyläännuorikkoansa, jonka hän oli käynyt naimassa Kemistä, Torvisen vanhasta,vauraasta suvusta. Muhkeita häitä oli pari päivää vietetty Torvisessa,jonka iäkäs isäntä vielä edusti pirkkalaisaikojen vauraitatalonpoikaisruhtinaita ja piti kunnianaan esiintyä entisaikaisenarvokkaasti. Edellisenä päivänä olivat jo Juhon isä, hänen sisarensaHelinä ja veli Tapani — äiti oli heiltä jo kuollut — palanneetkotiinsa Iihin valmistamaan tupaantuliaisia nuorelle pariskunnalle jauudelle emännälle, ja näihin kekkereihin oli nyt suurin osahäärahvaasta matkalla. Kemijoen suusta oli lähdetty hyvin aikaisinitsenään loppiaisaamuna, eikä vielä ollut päivä ehtinyt selvetätalviyön pitkästä pimeästä, ennenkuin jo liukasta jääkeliä myöten olikuljettu paras puoli taivalta.
Juho ajeli edellä nuorikkonsa Annin kanssa, eivätkä he aina muistaneetpitää silmällä, kuinka muu häärahvas jaksoi pysyä perässä. Odottivattoisinaan, mutta eivät malttaneet kauan odottaa, ajoivat taas.Vähitellen sarasti talvinen päivä, vihdoin jo pilkisteli valonsäteitä