Produced by Tapio Riikonen
Kertoeli
Julius Krohn
Viipurissa,Clouberg ja Kumpp.1889.
SSK:n kirjapainossa.
Yhtenä iltana sattui käteeni Tanskan sulosuisen tarinoitsijan,Andersen'in, kirja "Billedbog uden billeder". Mä ihastuin joensisivuihin, ja mitä edemmä pääsin, sitä enemmän se minua miellytti.Jo oli myöhää, kun kirjan sain loppuhun. — Mutta en vielä maatapannut; kauan istuin vielä ikkunan edessä, muistossa uudestaan ihaellennoita utuisia, puolihämäräisiä piirroksia, jotka häämöittävät kuinihana seutu kuutamossa, puoleksi valaistuna, puoleksi pimeydenpeitossa. Mitä ei selitä silmä, sitä mieli kuvaelee, kenties paljonkauniimmaksi, viehättävämmäksi kuin todella onkaan.
Näin istuessani juohtui minulle mieleen, että kummahan se on, kun eimeillä kuu kelienkään ole ruvennut tarinoimaan näkemiänsä. —Kumottaahan meillä sama kuu kuin Tanskassakin! — lieneekö näilläpoloisilla Pohjanmailla pakkanen häneltä suun hyytänyt kiinni? Vaionkos kuu siitä äissään, kun kesän kaunehimpana ollessa ei auringonvalolta pääse ensinkään näkyviin. — Vai pitäneekö hänkin Suomenkieliraukkaa niin halpana, ett'ei sillä huoli huuliaan pilata? —
Näissä miettein kohotin silmäni taivaalle, johon kuu paraillaan olinoussut. En tiedä, lieneekö ollut mielihairaus vai totta, — — vaanminusta oli ikäänkuin olisi kuu nyykäyttänyt päätään minulle ja samassavieno ääni kuiskahtanut korviini: "Nuorukainen! Kerkeät olette aina, teihmiset, muita moittimaan, kun itse olette syypäät. En ole mäpakkasesta mykkä, enkä kateudesta ääneti. Ja ihan olet väärässä kunminun luulet kieltänne halveksivan. Tiedä, että minä maan kiertelijä,joka kaikki maat ja manteret olen nähnyt ja kaikkein kansojen murteitakuullut, tuskin tunnen yhtään sen vertaista rikkaudessa jasuloisuudessa. Josko sen onkin kauan täytynyt korvissa kuhnustellakaukana mahtavien saleista ja oppineiden kammareista, niin muista ettäkultakin aikoja venyy maan mustassa povessa ennenkuin ilmi saatetaanihmisten ihanteheksi. — Teissä itsessänne vaan on syy, jos ei se vieläväkikoskena kohise ja lempilauluna helise! — Teissä on syy, jos eimaailma vielä tiedä, mitä Suomenniemellä on ihanaa, on suloista jajaloa. Teillä on korvat ja ette kuule, teillä on silmät ja ette näe,teillä on ääni ja ette laula!"
Näin lausui kuu innossaan ja peittäysi sitten pilven taa. Muttaseuraavana iltana, kun näki hartaan haluni hänen tarinoitansakuulemaan, se leppyi. Se on siitä päivin usein käynyt minullejuttelemassa, mitä retkillänsä on nähnyt, milloin äsköisiä tapauksia,milloin muistelmia muinaisista, jo kauan unhoitetuista ajoista. Mitäkuu kertoo, sen panen paperille. Kuun omia sanoja en kerkiäkääntarkalleen panna; kyhäänpä miten paraiten muistan ja osaan. Mutta josei lukija tällä tavoin saakaan näitä kertomuksia niin viehättävässämuodossa kuin ne kuun omasta suusta kuuluvat, niin se kuitenkin onlohdutuksenani, että "kun ei muut lihavat laula, minä laulan, laihalapsi". Tulkoon toinen tarkempi korva ja suloisempi kieli! Kyllä kuullaon tarinoita, kun vaan olis kuultelijoita.
Ensimmäinen ilta.
Sovittuaan minun kanssani alkoi kuu tarinoida: Mennä yönä luikertelinäärettömän valtameren ylitse; aalloilla keikkui, yleten aleten, suurilaiva. Se pöyhkeili valkeissa purjeissaan ja iloisesti liehui lippumaston huipussa. Kansi oli täynnä ihmisiä: vanhoja, nuoria, miehiä,naisia; kaikkein silmistä loisti iloa ja toivoa. — Erillään muistaseisoivat nuorukainen ja neitonen käsi kädessä; nuorukainen painoipala