Vapaista metsistä tarina
Kirj.
Suomentanut
I. K. Inha
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1917.
Loitompana pähkinäpuuta ja vaahteraa, loitompana valkomäntyä ja punapetäjää, tuonnempana tammea, ketriä ja pyökkiä, etäämpänä valko- ja keltakoivuakin on se maa ja veripunaiset sen hangella varjot.
I luku.
Seisoi neito päin pohjoista rientävän joen äyräällä. Taempana kyyhöttikymmenkunta siloa, kalkilla valkaistua rakennusta. Eteisillä ilmoillaPohjolan kolkko erämaa päättömine matkoineen, jos kuinka päiviäkulkea, jos kuinka penikulmia pötkiä, erämiehet, intiaanit ja metsäneläimet ainoina taipaleillaan. Pieneen kyläkuntaan kiinni aivan hiipibalsamikuusi ja näre, koivu ja haapa, ja näiden takana väijyivät aavatnevat, selittämättömät kiviroukkiot, metsä. Ei moneen vuoteen ollut seneito mitään muuta nähnyt. Kerran kesässä etsi Englannista purjelaivahyistä väyläänsä Hudson salmen kautta, halki Hudson lahden, laskeakseenmahtavaan Moose jokeen ankkuriin. Kerran kesässä laski kuuden sylenkanootti kahdentoista melan työntelemänä Abitibin vuolaat vedet.Kerran vuodessa hoputti pieni joukko punavöisiä matkamiehiä uupuneitakoiravaljakoitaan jään poikki tuntemattomien erämaataipaleitten takaatullen. Siinä kaikki.
Vuodenajat vaihtuivat hänen silmäinsä edessä, tylyinä kaikki, yksisulasta lyhyytensä huolesta alakuloisena. Lyhyen, rehevän kesänkuluessa intiaanit tulivat nahkojaan myymään, talviasemain hoitajatlepäämään ja Englannista laiva sen keralla ne tarveaineet ja korut,jotka hän jo vuotta aikaisemmin oli tilannut. Tuota pikaa oli taaskaikki poissa, häipynyt erämaahan, palannut suureen tuntemattomaanmaailmaan. Satoi lumi; jäätyivät joki ja lahti. Kummia Peräpohjanmiehiä hiipi ääneti kaupanhoitajan ovelle hylkeennahkoja ja lihaatuoden. Katkera rautainen pakkanen iski kyntensä Peräpohjaan,autiuden tyyssijoihin. Kuin haamut ajelehtivat siitä ohi peuralaumatrevontulien kaarroksessa; hirvi ylväänä ja uhmaillen asteli rannallamahtavin askelin; sudet ulvoivat näkymättömissä, taikka juoksentelivatjoen rannoilla kuin koirat järjestyneissä laumoissa. Yöt ja päivätpaukkuivat, jylisivät jäät. Yöt ja päivät liedet puhkuivat uhmaansapakkaselle, jota eivät kyenneet lannistamaan, autiuden kansankumartaessa niskaansa talven hirmuvallan alla.
Sitten kevään suuri rynnäkkö jääpatoumuksineen ja hirmuineen, Moosepauhaavana riehuen, tulvapurot nousemassa, kyynäräkaupalla paisumassa,kunnes aivan saavuttivat hänen isänsä kynnyksen, öisin kummat haltijatliikkeellä ulvomassa, parkumassa, paukkumassa ja voivottelemassa jäänja veden äänin. Intiaanilainen imettäjä oli niistä kaikista kertonut —hyvästä Manuaboshosta ja pahasta Nenauboshosta — kertonut supattavallaojibwa-murteellaan, jonka kaiku oli kuin metsän lauhimpien äänien.
Ja vihdoin veden äkkinäinen aleneminen; maan uljas, kiihkeäpukeutuminen uusiin lehtiin, mehukkaihin ruohoihin, tuoksuruusujen javuokkojen hekkumaan. Tuulen henki lauhtuneena, tuhannet laululinnutmaasta ilmaan pyrähtämässä, villihanhi joikumassa voitonriemuaan. Jataivaalta paistamassa Pohjolan helteinen kesäaurinko.
Silloin palasivat erämaista »brigadit» turkiksineen, nuo talviasemainkarkaistut kauppiaat, ja hehkuttivat mielikuvituksen laulujensasalaperäisellä, autiolla viehätyksellä. Lyhyen kesäkauden, jokaloppui lyhyeen kuin kaakon siiven välähdys rannan varjossa, asema olivilkkaana ihmisvilinä