Kirj.
Johann Wolfgang von Goethe
Suomentanut
J. Hollo
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1924.
Ὁ μὴ δαρεὶς ἄνθρωπος οὐ παιδεύεται
Alkulauseena tähän teokseen, joka sitä kaivannee enemmän kuin jokinmuu, olkoon seuraava erään ystäväni kirje, tällaisen aina arveluttavanyrityksen aiheuttaja.
»Rakas ystävä, meillä on nyt kaunokirjalliset teoksenne kahteentoista osaan koottuina, ja me löydämme niitä lukiessamme paljon tuttua ja paljon tuntematonta; palauttaapa tämä kokoelma mieleen paljon unohtunuttakin. Näitä kahtatoista nidosta, jotka yhdenkokoisina ovat edessämme, emme voi olla pitämättä kokonaisuutena, ja tekeepä mieli siitä luoda itselleen tekijän ja hänen lahjakkuutensa kuva. Ei käy kieltäminen, että siihen vilkkauteen nähden, jota tekijä kirjalliselle uralle lähtiessään osoitti, ja ottaen huomioon kuluneen melkoisen ajan, tusina nidoksia pakostakin tuntuu vähältä. Mitä yksityisiin teoksiin tulee, on myös eittämätöntä, että useimmat ovat syntyneet jonkin erikoisen aiheen nojalla ja ilmaisevat määrättyjä ulkoisia seikkoja samoinkuin nimenomaisia sisäisiä kehitysasteita eräiden kulloistenkin moraalisten ja esteettisten periaatteiden ja vakaumusten samalla niitä vallitessa. Kaiken kaikkiaan nämä tuotteet sittenkin pysyvät aina irrallisina, onpa useasti kerrassaan vaikea uskoa, että ne ovat peräisin samasta kirjailijasta.
Teidän ystävänne eivät kumminkaan ole luopuneet tutkimuksistansa, vaan kokevat, elämän- ja ajatustapanne lähemmin tuntien, arvata montakin arvoitusta, ratkaista montakin ongelmaa; keksivätpä he, vanhan kiintymyksen ja vakaantuneen suhteen nojalla, esiintyvistä vaikeuksistakin jonkinlaista viehätystä. Ei kumminkaan olisi pahaksi, jos siellä täällä saisimme apua, jota ystävällisten tunteittemme vuoksi ette voine meiltä evätä.
Ensinnäkin siis pyydämme Teitä esittämään kaunokirjalliset teoksenne, jotka uudessa painoksessa on järjestetty eräiden sisäisten suhteiden mukaisesti, ajanmukaisessa järjestyksessä samalla jotenkin yhtenäisesti ilmaisten meille sekä ne elämän- ja mielentilat, jotka ovat tarjonneet teosten aineksen, että ne esimerkit, jotka ovat Teihin vaikuttaneet, vieläpä ne teoreettiset periaatteetkin, joita olette noudattanut.
Jos omistatte tämän vaivannäön ahtaammalle piirille, niin siitä kenties koituu jotakin, mikä saattaa muodostua miellyttäväksi ja hyödylliseksi suuremmallekin. Kirjailijan ei pidä korkeimpaankaan ikäänsä ehtiessään luopua hänelle suodusta edusta olla vuorovaikutuksessa etäistenkin suopeiden henkilöiden kanssa, ja ellei jokaisen lienekään suotu määrättyyn ikään tultuaan uudelleen esiintyä odottamattomin, valtavan vaikuttavin tuottein, pitäisi kuitenkin juuri sinä aikana, jolloin tieto käy täydellisemmäksi, taju selvemmäksi, olla erittäin huvittava ja elvyttävä tehtävä käsitellä valmiita tuotteita jälleen aineksena ja muokata ne viimeiseen muotoon, joka jälleen kelpaa kehittämään aikaisemmin taiteilijan keralla ja avulla itseänsä kehittäneitä henkilöitä.»
Tämä ystävällisesti ilmaistu toivomus herätti minussa heti halun sitänoudattaa. Jos näet varhaisempina vuosina kiihkoisasti käymme omaatietämme ja harhautumista peläten kärsimättömästi torjumme toistenvaatielmat, niin myöhemmällä iäll