Produced by Matti Järvinen
Tienhaarassa
Ensimmäisen kerran julkaissut
Raittiuden Ystävät 1908.
Henkilöt:
Vilho Tuulos, pappi, 35-vuotias.
Aaro Koski, entinen lukiolainen, 30-vuotias.
Näyttämö: huone Tuuloksen kodissa. Tuulos ja Koski tulevat sisään.
Jälkimäinen on kalpea ja synkän näköinen, vaatteet kuluneet ja likaiset.
Tuulos: Käykää sisään — olkaa hyvä! Tässä tuoli, istukaa, niin saammevähän puhella ja samalla lämmittää jähmettyneitä jäseniämme. Ulkonaonkin niin ankara sää. (Riisuu päällysvaatteensa Kosken yhä seisoessa.)— Istukaa, istukaa!
Koski: (uhmailen) Miksikä minä istuisin?
Tuulos: Tiedän teidän olevan väsyksissä. Te tarvitsette lepoa.
Koski: Lepoahan juuri etsin. Miksi ette sitä suonut minulle!
Tuulos: Nuori mies, synnin työt eivät meille koskaan lepoa tuota, eiajassa eikä ijankaikkisuudessa.
Koski: Mitä te minusta oikein tahdotte? Mikä profeetta te oikeinolette? Ja miksi pitää teidän aina minun tielleni joutuman?
Tuulos: Mitäkö teistä tahdon? — Ihmistä! Kuka minä olen? — Ystävä.Ja kuka minut tiellenne tuo? — Jumala.
Koski: Luoja! Älkää minulle niitä syöttäkö.
Tuulos: Jumala on todistajani.
Koski: Senkö vuoksi pidätte velvollisuutenanne puhua Jumalasta, ettäolette pappi? — Tiedätkö, pappi, että minun Jumalani on jo aikojasitten kuollut — jos sitä koskaan on ollut olemassakaan — ja uutta eisynny enään, ei! Ja ihmisenä olen minä elämäni elänyt aina juhlasalistaloka viemäriin saakka, ja nyt on jälellä ainoastaan haaska, jonka äskentahdoin mereen haudata, mutta jonka te onnettomuudekseni estitte.
Tuulos: En minä, vaan Jumala, joka aina on ollut ja joka aina tuleeolemaan. — Ystävä, olen teidät vain kolme kertaa elämässäni tavannut,mutta joka kerta on minulla ollut selvänä, että te sydämenne syvyydessävielä säilytätte Jumalan kuvan.
— — Muistatteko ensi kertaa? — Kaksi päihtynyttä miestä kulkiKaarikatua pitkin. Sadatuksia ja rivoja sanoja tulvaili heidänhuuliltaan. Nuori tyttö riensi kadun poikki. Ennenkuin hän oli ehtinytväistää päihtyneitä, oli jo toinen heistä iskenyt häneen kyntensä.Parahdus ja tukahtunut avunhuuto kuului, jonka perästä miehet alkoivatraastaa saalistaan läheiseen solaan. Näin tämän tapahtuman etäämmältä jariensin tyttö paran avuksi, minkä ennätin. Mutta solalle päästyäni näinhämmästyksekseni molemmat miehet keskenään kamppailemassa, ja toinenheistä huusi vapisevalle tytölle: «pakene, tyttö, niin paljon kuinjalkasi ennättävät!« —.
Koski: (on kuunnellut kädet silmillä.) Minä en voinut muuta, sillätytöllä oli sisareni silmät ja sisareni — nimi.
Tuulos: Elikö sisarenne silloin vielä?
Koski: Ei, hän oli jo aikoja sitten kuollut.
Tuulos: Toisen kerran tapasin teidät Parviaisen myymälän edustalla.Olin juuri jättänyt myymälän ja kulkenut hetkisen, kun huomasinkadottaneeni lompakkoni. Tapasin teidät — niinkuin jo sanoin —myymälän edustalla ja kysyin, olitteko te sen löytänyt. — »En», kuuluivarma vastauksenne. »Olen teidät jo kerran ennen tavannut. Minä uskonteitä», vastasin minä ja aijoin poistua. Silloin näin uudelleen sen,mikä jo ensi kertaa tavatessamme kiinnitti huomiotani teihin — valonkipunan keskellä pimeytt