Produced by Tapio Riikonen
Historiallinen romaani
Kirj.
Suomentanut Werneri Tukiainen ["Ein Kampf um Rom"]
Ensimmäisen kerran julkaissut
Yrjö Weilin Helsingissä 1904.
I. Teoderik
II. Atalarik
III. Amalasunta
IV. Teodahad
V. Vitiges I
"Dietericus de Berne, de quo cantant rustici usque hodie."
Oli viileä kesäyö vuonna viisisataa kaksikymmentä kuusi jälkeen
Kristuksen.
Raskaana pilveili paksu sumu tummapintaisen Adrian päällä, jonka rannatja vesi sulautuivat yhteen epämääräisessä pimeydessä; vain kaukaisetsalamat loivat silloin tällöin väräjävän valon hiljaiseen Ravennaan.Epätasaisesti pysähdellen tuuli suhisi rautatammissa ja pinjoissakummulla, joka kohoaa hyvän matkan päässä kaupungin länsipuolella jajota kerran koristi silloin jo puoleksi rappeutunut ja nytjäljettömästi kadonnut Neptunuksen temppeli.
Tällä metsäylänteellä oli aivan hiljaista, vain myrskyn irtirepimäkallionkappale vieri silloin tällöin valtavaa ryskettä synnyttäenkivisiä rinteitä alas ja putosi lopuksi loiskahtaen liejuiseen veteen,joka täytti merilinnoitusta kaikilta puolin ympäröivät kanavat jahaudat.
Tai irtautui rapautunut kivilaatta vanhan temppelin paneelikatosta,putosi marmoriportaille ja musertui — koko rakennuksen pikaisenhajoamisen enteitä.
Mutta näitä omituisia ääniä ei tuntunut huomaavan mies, joka istuiliikkumattomana temppelinportaiden lähinnä ylimmällä astuimella nojatenselkäänsä ylintä astuinta vasten ja ääneti, herkeämättä katseli yhteensuuntaan: kummun yli kaupunkiin päin.
Kauan hän istui niin liikkumattomana, mutta ikävöiden odotellen: hän eihuomannut, että tuuli ajoi raskaat sadepisarat, jotka alkoivatyksitellen putoilla, hänen kasvoihinsa ja leikki rajusti valtavan,hopeanvalkoisen parran kanssa, joka ulottui kuparivyöhön saakkapeittäen melkein kokonaan vanhuksen leveän rinnan.
Vihdoin hän nousi ja astui pari askelta marmoriportaita alaspäin. "Hetulevat", sanoi hän.
Alkoi näkyä tulisoihdun loiste, joka nopeasti läheni temppeliäkaupungista päin, kuului nopeita, voimakkaita askeleita ja pian nousikolme miestä portaita ylös.
"Terve, mestari Hildebrand, Hildungin poika", huusi etumaisena kulkevasoihdunkantaja, joka oli nuorin tulijoista, goottien kielellätavattoman soinnukkaalla äänellä, kun oli päässyt pronaoksen elietusalin rappeutuneeseen pilarikäytävään.
Hän nosti soihdun ylös — kädensija oli kaunista korinttilaistakuparityötä ja nelisivuinen varjostin läpinäkyvää norsunluuta — japisti sen kuparirenkaaseen, joka piti koossa haljennutta keskipylvästä.
Soihtu valaisi apollomaisen kauniit kasvot, joita hymyilevätvaaleansiniset silmät kaunistivat; keskellä otsaa jakautuikullankeltainen tukka kahteen pitkään, pehmeään suortuva-aaltoon, jotkahyökyivät molemmilla puolin hartioille saakka; suu ja nenä olivatmelkein hennoista piirteistään huolimatta muodoltaan täydelliset, hienovaaleankeltainen parranalku peitti ystävällisesti hymyilevät huulet jahiukan halkonaisen leuan. Hän oli pukeutuneena aivan valkoisiin:hienovillaise