E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava1912.
Oi metsä! Oi maa! Oi järven raikas ranta!
Siellä, koskemattomassa korvessa, ihminen käyskentelee kunisalaperäisessä, pyhänviileässä temppelissä, jossa korkeat, solakatpilarit kannattavat kaikkeuden sinikaartuvaa holvikattoa. Sielläon rauhaisaa ja lohdullista, siellä tuskan kärki taittuu ja surusuurinkin suloisesti hivelee. Sammal niin pehmoinen koskettaa,kanerva niin kaunis katsoa, pihkan tuoksu ja lehväin leyhy niinhuumaava hengittää! Jokainen jättiläispaasi kuin kuninkaallinenvaltaistuin, jokainen louhikko-lokero kuin erakon pyhäkkö, jokainenkaatunut honka kuin taidepylväs pyhillä raunioilla.
Siellä on kummallisen sopuisa oltava, siellä riitelevä ihmismailmaunhoittuu! Siellä ihmisen sielu korkenee hiljaiseen rukoukseen elämänrauhan hyväksi.
Salli, kaikkeuden kaitselmus, jalkain sija minulle vapaassa korvessa,jonka puisto humajaa jumalallisen syvinä urkusävelinä; jossa maahuokuu väkeviä tuoksuja sähköisesti puoleensa kiehtoen kuni morsian,ja jossa järven aallot intohimoisesti maan rintoja suutelevat!
Kaipaan omaa valtakuntaa hallittavakseni, minua inhoittavatsuurkaupunkien haisevat kadut ja korviasärkevä räminä. Pois,pois minä halajan turmeltuneesta tungoksesta, jossa ihmisenhermosto värjyy alituisen rääkkäyksen alaisena ja jossa ei voiottaa askeltakaan ajattelematta yhteentörmäyksiä uuden mailmanliikeneuvojen kanssa. — Täällä minua eivät säikyttele muut kuinluonnon omat voimat: jalkaini juuresta lentoon pamahtava metsälintu,sadetta kirkuva palokärki tai kirjotikka, joka kelohongan sälössäpaukuttelee. Leiskahuttaa hilpeä orava häntäänsä korkeudessa,kuuronpiilotteleiksen jänis kuusen pehkossa, juosta vilistää mykrälouhikossa — pahempia häiritsijöitä ei näy.
Tänne tulla tahdon, tänne ilmalinnojeni haaveet kohdistuvat, jaminä uskon että ihanteillani on vastineensa todellisuudessa. Eiköihminen täällä, jos missä, säästy alkuperäiselle itselleen, eikö hänkorvenraatajaksi rupeamalla lähesty sitä alkuvoimaa, joka on maansuola ja kulttuurin pelastus?
Niin salli siis, sinä luonnon ylijumala, luonnostasi poisvieroitetulle, oma metsä ja tilkkunen maata, jossa elämän arvoitustarauhassa miettiä saisin ja jossa sinun ikuisiin lakeihisi tutustuisin!
… Oi metsä! Oi maa! Oi järven raikas ranta!
1.
Mökissä, jonka nimi oli Ukonpirtti, sattui koolle kymmenkunnanmiestä, someronvetäjiä. Syöttelivät siinä hevosiaan, nauttivatitsekkin kuivia eväitään, tupakoivat ja lepuuttelivat maan tietyössäkangistuneita jäseniään. Vaikka oli kaunis alkukesän päivä ja aurinkopaistoi iloisesti pitkin uutta maantietä ja pitkin järven ulappaa,joiden välillä mökki sijaitsi, oli työmiesten mieliala alakuloinen jaikäänkuin salakatkera, kuten tavallisesti ihmisten, jotka tuntevatolevansa toisten orjia eivätkä keksi vapautuksen mahdollisuutta. Eiollut mitään erikoista tapahtunut heille kellenkään — mailma kiersitavallista rataansa — mutta juuri siinä tavallisessa asiain tilassaehkä piilikin alakuloisuuden syy ja juro umpimielisyys. Oikeastaanei kannattanut mistään ääneen puhua, se oli jo siksi monta kertaapuhki ja pahki ajateltua ja miesjoukossa ilmoille purettua. Viisaintaoli vaiteliaisuus ja hiljainen syljeksiminen ja silloin-tällöinvoimasanan kirauttaminen mielenosotukseksi koko yhteiskunnanjärjestykselle:
— Ty-hyi! pt! perrr…
Ja kun sylki oli