Produced by Juha Kiuru
Ynnä muita kertomuksia
Kirj.
Englannin kielestä suomentanut Helmi Setälä
Nuorten Kirjasto N:o 17.
Otava, Helsinki, 1907.
Osakeyhtiö F. Tilgmann.
Onnellinen prinssi.
Itsekäs jättiläinen.
Satakieli ja ruusu.
Uskollinen ystävä.
Ihmeellinen raketti.
Korkealla kaupungin yläpuolella, suurella kivipaadella, seisoionnellisen prinssin kuvapatsas. Hienot kultalehdet peittivätylt'yleensä hänen ruumiinsa, silminä oli kaksi loistavaa safiria, jasuuri punainen rubiini loisti hänen miekkansa kahvassa.
Kaikki häntä ihailivat. "Hän on yhtä kaunis kuin tuuliviiri", huomauttiyksi kaupungin neuvoksista, joka oli ymmärtävinään taidetta; "muttayhtä hyödyllinen hän ei ole", lisäsi hän, sillä hän pelkäsi ihmistenluulevan häntä epäkäytännölliseksi, ja sitä hän ei todellakaan ollut.
"Miksi sinä et voi olla yhtä kiltti kuin onnellinen prinssi?" kysyiäiti pieneltä pojaltaan, joka itki, kun hän ei ylettynyt ottamaan kuutataivaalta. "Onnellinen prinssi ei koskaan halua mahdottomuuksia."
"Minä iloitsen, että maailmassa on ainakin joku, joka on täysinonnellinen", mutisi alakuloinen mies katsellessaan ihmeellistäkuvapatsasta.
"Hän on aivan kuin enkeli", sanoivat Orpokodin lapset, jotka tulivatkirkosta loistavissa, tulipunaisissa hameissaan ja puhtaissa,valkoisissa esiliinoissaan.
"Mistä te sen tiedätte?" kysyi laskennonopettaja, "ettehän te oleenkeleitä nähneet."
"Olemmepa unessa", vastasivat lapset; ja laskennonopettaja rypistikulmakarvojansa ja näytti hyvin vakavalta, sillä hän ei hyväksynytlasten unelmia.
Eräänä iltana pieni pääskynen lensi kaupungin yli. Hänen ystävänsäolivat jo lähteneet Egyptiin kuusi viikkoa sitten, mutta hän yksin olijäänyt heistä jälkeen, sillä hän oli rakastunut kaikkein kauneimpaankaislaan. Pääskynen oli kohdannut hänet varhain keväällä lentäessäänjoen varrella suuren keltaisen perhosen jäljessä, ja hän oli ihastunutniin suuresti kaislan hoikkaan vartaloon, että hän jäi juttelemaanhänen kanssansa.
"Saanko rakastaa sinua?" kysyi pääskynen, joka tahtoi heti puhua suunsapuhtaaksi, ja kaisla kumarsi hänelle syvään. Ja pääskynen kiertelihänen ympärillänsä ja kosketteli vettä siivillään, jotta veden kalvoonkohosi hopeaväreitä. Sillä tavalla hän kosiskeli, ja sitä kesti kaikenkesää.
"Ompa tuo kummallista rakkautta", visertelivät toiset pääskyset; "eihänkaislalla ole yhtään rahaa, ja aivan liiaksi sukulaisia", ja tottatosiaan, joki olikin aivan täynnä kaisloja. Ja kun syksy tuli, niinkaikki pääskyset lensivät pois.
Kun he olivat lähteneet, niin tuntui elämä pääskysen mielestä kovinyksinäiseltä ja hän alkoi kyllästyä kaisla-neitoon. "Eihän hän osaakeskustellakkaan", sanoi pääskynen, "ja pelkäänpä, että hän on kovinkoketti, sillä hän liehakoitsee aina tuulen kanssa". Ja tosiaankin,joka kerta kun tuuli puhalsi, niin kaisla kumarsi ja niiasi hyvinsuloisesti. "Täytyyhän minun myöntää, että hän viihtyy hyvin kotona",jatkoi pääskynen, "mutta minäpä pidän matkoista, ja sen vuoksi täytyyminun vaimoni myös mielellään matkustella."
"Tahdotko seurata minua?" kysyi pääskynen vihdoin kaislalta; muttakaisla pudisti päätänsä, hän ol