Produced by Juha Kiuru
Huck Finnin kertomus
Kirj.
Suomentanut Hemminki Karjalainen
Otava, Helsinki, 1918.
Oli kulunut vuosi siitä, kun Tom Sawyer ja minä vapautimme vanhanneekerimme Jimin, joka oli setä Silasin farmilla Arkansasissa pantukahleisiin karanneena orjana. Nyt tuli kevät; jäätynyt maa suli jalauhemmat tuulet puhaltelivat. Yhä lähempää viittasi aika, jolloin taassai käydä paljain jaloin; silloin tulisi kuulapelin aika, sitten hyrränja vanteen, tai annettaisiin leijan nousta, ja kun vihdoin kesä olisitullut, silloin uimaan! Mutta siihen oli vielä mahdottoman pitkä aika,ja ajatus, kuinkahan kauan vielä täytyy odottaa, ennenkuin kesä tulee,tekee meikäläisen perin alakuloiseksi. Silloin tällainen poika parkamaleksii mieli raskaana siellä täällä; hän huokailee ja ähkii eikätiedä, mikä häntä vaivaa. Hän hakee itselleen yksinäisen paikan jossainkorkealla mäenrinteellä, mistä hän voi nähdä kauas, kuinka suuriMississippi kaartaa niemekkeen toisensa jälkeen, kunnes se haihtuuusvaiseen etäisyyteen. Kaikki on niin hiljaista ja juhlallista kuinhautajaisissa, ja toivoisi, että olisi itse kuollut ja kuopattu, jottanäillä maailman murheilla olisi loppunsa.
Tiedättekö, mikä on tuon taudin nimi? Sitä sanotaan kevätkuumeeksi.Ja kun se saa jonkun valtoihinsa, on hänen sydämessään aina ikävä,ei oikein tiedä mitä. Tahtoisi kauas pois jokapäiväisen elämäniankaikkisesta yksitoikkoisuudesta, johon vallan kyllästyy. Nähdäjotain uutta ja matkaella vieraisiin maihin, jossa kaikki on ihmeenihanaa, salaperäistä ja ihkasen uutta, — niin, sitä tekisi mieli.Kuitenkin on tyytyväinen, kun saa tehdä pienemmänkin matkan, ja oniloinen, kunhan vain pääsee pois edes johonkin.
No niin, meitä kahta vaivasi ankara kevätkuume, Tom Sawyeria ja minua.Mutta ei ollut mitään toiveita, että Tom voisi laiminlyödä koulunsaja lähteä matkalle; hänen tätinsä Polly piti sitä ajantuhlauksenaeikä olisi milloinkaan suostunut siihen. Hyvin alakuloisena ja mielimasennuksissa istuimme eräänä päivänä auringonlaskun aikaan ulkonakiviportailla ja murjotimme; silloin lähestyi meitä täti Polly kirjekädessä.
"Tom", sanoi hän, "sinun täytynee panna kuntoon matkalaukkusi ja lähteä
Arkansasiin — täti Sally kaipaa sinua."
Olin vähällä hypätä nahoistani ilosta enkä voinut uskoa muuta, kuinettä Tom lankeisi tätinsä kaulaan ja halaisi hänet puolikuoliaaksi;mutta hän istui vaiti kuin tukki eikä hiiskahtanut halaistuasanaa. Kuinka hän olikaan sellainen narri, ettei tarttunut ihanaantilaisuuteen, joka hänelle tarjoutui! Se voi helposti livahtaa hänenkäsistään, jollei hän heti avaisi suutaan ja selittäisi, miteniloinen ja kiitollinen hän oli. Olin vallan suunniltani ja itkuunpillahtamaisillani, kun hän istui vain istumistaan paikallaan javihdoin hyvin levollisena sanoi:
"Minun on ikävä sitä sanoa, täti, mutta siitä ei voi todella nyt ollapuhettakaan!" — Silloin minun teki mieli ampua hänet kuoliaaksi!
Täti Polly oli kuin puulla päähän lyöty ja niin suuttunut tuostaröyhkeästä vastauksesta, että seisoi siinä kokonaisen minuutinsanaakaan sanomatta ja antoi minulle aikaa pukata Tomia kylkeen jakuiskata hänelle:
"Oletko menettänyt järkesi? Kuinka voit heittää pois tuollaisen onnenja tallata sitä jaloillasi?"
Mutta se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta. "Ole hiljaa, Huck Finn",murisi hän, "pitäisikö hänen ehkä huomata, että tah