Kirj.
Sigrid Undset
Suomentanut
Siiri Siegberg
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1926.
Steinfinninpojiksi kutsuttiin, muuatta sukua, joka asusti Mjøsen-jarvenympärillä Harald Gillen poikain hallitessa Norjan valtakuntaa. Sensuvun miehiä oli silloin suurten talojen isäntinä melkein jokaisessakirkonkylässä tuon järven rantamilla.
Vainovuosien kohdatessa maata huolehtivat Steinfinninpojat parhaastapäästä omaisuutensa säilyttämisestä koskemattomana ja talojensasuojaamisesta tulelta, ja he osoittivat siinä sellaista sisua javoimaa, että se myös enimmäkseen onnistui, olipa heidän sittentaisteltava birkebeiniläisiä tai lukuisia muita valtajoukkueitavastaan, joita vuoron perään liikuskeli Mjøsenin seuduilla. Eivät henäyttäneet välittävän paljoa siitä, kutka lopuksi pääsisivät Norjankuninkaiksi; joku suvun miehistä oli seurannut Maunu Erlinginpoikaasekä sittemmin Sigurd Markusfostrea kauan ja uskollisesti, eikäyksikään heistä kannattanut Sverreä ja hänen sukuaan muuta kuinminkä pakko vaati. Ukko Tore Steinfinninpoika Hovista liittyipoikineen kuningas Skuleen, mutta rauhan palatessa maahan sopivat heHaakon-kuninkaan kanssa.
Mutta tuosta ajasta lähtien suvun maine alkoi jonkin verranlaskea. Elämä tasaantui nyt laaksoissa, ja laki ja oikeus pääsivättaas suurempaan arvoon ihmisten kesken; eniten valtaa saivat ne,jotka toimivat kuninkaan käskynhaltijoina tai olivat olleet hänenhenkivartiossaan sekä saavuttaneet siellä hänen luottamuksensa. MuttaSteinfinninpojat jäivät taloihinsa ja tyytyivät hoitamaan maitansa.
Ja kuitenkin suku kuului maan rikkaimpiin. Steinfinninpojat olivatolleet viimeisiä Ylämaan mahtimiehiä, joilla oli ollut orjia, ja heottivat edelleenkin palvelijansa ja torpparinsa entisten orjiensajälkeläisten joukosta. Ihmiset kuiskivat, että Steinfinninpojat olivatvallanhimoista väkeä, mutta heillä oli älyä valita alaisensa niin, ettänäitä oli helppo hallita. Suvun miehiä ei pidetty kaikkein viisaimpina,mutta ei heitä voinut tyhmiksikään sanoa, siitä oli parhaanatodistuksena heidän osoittamansa taito omaisuuden suojaamisessa. Eiväthe myöskään kohdelleet ankarasti alaisiaan, ellei joku yrittänyt noustavastarintaan.
Mutta kaksi vuotta ennen kuin vanha Haakon-kuningas kuoli, lähettiHovin nuori isäntä, Tore Torenpoika, nuorimman poikansa Steinfinninhenkivartioon. Tämä oli silloin kahdeksantoistavuotias, kaunis,hartiakas nuorukainen, mutta hänellä oli sukunsa tuntomerkit, tuonsuvun, joka tunnettiin hevosistaan, vaatteistaan, aseistaan jakoruistaan. Jos nuori Steinfinn olisi tullut kuninkaan väkeen karkearahvaanmekko yllään, olisi monen, joka edellisenä iltana oluthaarikkainääressä oli kutsunut häntä kumppanikseen ja rakkaaksi veljekseen,ollut vaikea tuntea häntä samaksi mieheksi. Steinfinninpojat olivatenimmäkseen komeata väkeä, mutta heidän ulkonäkönsä ei erottanut heitämuusta kirkkokansasta; Steinfinnin älyä mainitsivat vartiotoveritmukiinmeneväksi, mutta se oli paljon pienempi kuin hänen pöyhkeytensä.
Steinfinn oli siis Bjørgvinissä ja siellä hän tapasi eräänneidon, Ingebjørg Jonintyttären, joka oli Ingebjørg-kuningattarenkuninkaankartanon neitoja. Tämä neito ja Steinfinn mielistyivättoisiinsa, ja Steinfinn lähti kosioretkelle neidon isän luo. Muttatämä vastasi, että tytär oli jo luvattu Mattias Haraldinpojalle,nuoren Maunu-kuninkaan henkivartijasoturille ja rakkaalle ystävälle.Steinfinn ei näkynyt voivan ymmärtää rukkasten tarkoittavan täyttätotta, kun hän kerran oli tehnyt naimatarjouksen: hän uudisti