E-text prepared by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen
Kirj.
Porvoossa,Werner Söderström,1899.
1.
Ollaan keskellä kesää, juhannuksen jälkeisellä viikolla. On ollutpitkältä poutasäätä ja etelätuulta, ja sen vuoksi on päivä hetiaamusta helteinen, ilma kirkas ja kuiva, sellainen kuin se useimminkeskikesästä on meidän korkeilla kangasmailla, joissa kivensekainenhiekka vielä aamulla henkii edellisen päivän lämpöä ilmaan, eikä mikäänyöllä jäähtynyt järven pinta levitä kosteutta ympäristöön.
Tosin on talon alla pieni suo ja kaitainen, kaislarantainen lampi,mutta suon on talon omistaja, Anton Jussila, ojittanut ja viljellyt.Vaan talon takana heti kohoaa tuhkakuiva nummi, joka pelkkää kanervaaja pientä kuivaa mäntyä kasvaen siitä leviää pohjoiseen päin yhtätasaisena peninkulman matkan.
Vaikka on vielä varhainen aamu, häärii Jussilan pihalla sentään jomiehiä paitahihasillaan. Mutta paidan hihat ovat hehkavan valkeat janaama on miehillä pestynä ja siistittynä kuin kirkkoon hankittaissa,josta heti huomaa, etteivät he ole tavallisessa arkitouhussa. Japunaisenkirjavissa pyhähameissaan ovat lypsäjätkin tarhassa, kulkiensiellä helmat koholla, etteivät likaisi liepeitään, ja paljain jaloin,etteivät siistityitä kenkiään lehmänjälkiin astuisi. Ainoastaan yksipiioista on vielä ihan arkitamineissaan, sillä hän pesee, sukii jahankaa olkitukolla kahta talon komeinta sarvipäätä, jotka ovat muustakarjasta erotetut ja ulkopuolelle tarhan aitaa kytketyt.
Miehet pystyttävät parhaillaan, toiset katolta köysillä vetäen, toisetmaasta puskureilla työntäen pitkää riukua talon muhkean päärakennuksenpäätyyn, ja komentoa pitää isäntä itse.
Hän seisoo tikapuitten juuressa keppi kädessä, johon takakenoon nojaa,pitäen toista jalkaansa tikapuitten alimmalla pykälällä. Suussa palaahänellä hopeisessa hammasluussa sikaari, jonka puhuessaan ottaakäteensä, kuivasti yskähtäen ja sylästen.
Hän on juhlapuvussa jo hänkin kaikin puolin, paitsi takkia, sillä hänon vielä näin työn touhuun tullessaan vetänyt ylleen vaan kevyen,valkoisen arkinutun. Mutta jäykiksi silitetyt kalvosimet ovat jopaikoillaan ja pyrkivät yhä solahtamaan hänen nyrkeilleen, kun hänkätensä alas laskee, niin että niitä pitää yhtenään tunkea takinhihaan; ja valkea pönkkäkaulus kalvaa itsepäisenä niskaa joka kertakun hän päätään ylöspäin kääntää katsoakseen miehiä katolla, niin ettäsilloin aina täytyy sormin kaivaa niskan ja kaulustan väliä, juurikuinsiellä olisi jotain liikoja esineitä.
Vaatteiden hienouteen ja ryhtiin nähden luulisi Anton Jussilaa täydeksiherrasmieheksi, joksikin insinööriksi, joka on tänne tullut valvomaanlipputankojen pystyttämistä. Hän on keski-ikäinen mies, pikemminvanhemmalla puolella jo, kookas ja vankkatekoinen, pää hartioistavähän eteenpäin kumartuneena, niinkuin aina vaanisi jotakin. Naamasileä ja parraton, nenä suora. Kasvoilla on jonkunlainen sekoitusnykyistä herrassäädyn hienohipiäistä, raukeata valjakkuutta, ja vanhaamaalaista, hien ja pölyn panemaa pohjaväriä.
Sillä aikaa kun lipputankoa pystytetään, heittää isäntä vähän väliäsilmäyksen maantielle, joka pitkänä mutkikkaana viivana näkyy siihen,laskeutuen loivaa nummen rinnettä alas, ja kulkee parin kivenheitonpäässä talon ohitse, seuraten nummen kuvetta vähän etempänä olevaan,taajasti rakennettuun Vuorenpään kylään.
— Etkö näe siellä jo Mattia tulevan? kysyy hän rengiltä, kun tämä onsaanut jokkapuulla tangon huoneen päätylautaan kiinnitetyksi.
Renki siristää